Maahanmuuttajien Malmö

Malmön asukkaista puolet on ulkomaalaisia. Heidän väkilukunsa kasvaa, samalla ruotsalaiset muuttavat kaupungista pois.

Irakilaisen kauppiaan Raadin, 55, mielestä Malmö alkaa muistuttaa liikaa Lähi-itää.

”Tämä oli parempi paikka 20 vuotta sitten, kun muutimme perheeni kanssa tänne”, hän huokaa. ”Malmö oli ennen eurooppalainen kaupunki.”

Viime vuonna rekisteröitiin yli 110 viharikosta. Niiden takana eivät olleet ruotsalaiset, vaan toistensa kimppuun käyneet ulkomaalaiset.

”Luulen, että Ruotsi muuttaa maahanmuuttopolitiikkaansa lähitulevaisuudessa”, Raad sanoo.

Aiemmin tänä vuonna Malmön muslimit hyökkäsivät juutalaisten kimppuun.

”Syynä oli Gazan sota”, sanoo Njamou, 30-vuotias kamerunilainen perheenisä.

Sekasorrosta uutisoitiin Yhdysvalloissa asti.

”Se oli kaaosta. Muslimit tuhosivat juutalaisten autoja, koteja ja yrityksiä”, Njamou kertoo. ”Juutalaiset yrittivät saada apua poliisilta, mutta poliisit eivät uskaltaneet auttaa, koska he pelkäsivät suututtavansa muslimit entistä pahemmin.”

Poliisi ei puuttunut tilanteeseen. Juutalaisten oli lähdettävä Malmöstä.

”Täällä ei ole enää juutalaisia”, Raad sanoo ja kohauttaa olkapäitään.


Folkets Parkin urheiluhalli täyttyy ihmisistä. Malmön kaupunki on asentanut seinälle suuren kuvaruudun. He näyttävät kaikki jalkapallon MM-lopputurnauksen ottelut. Oli ottelu mikä tahansa, paikalle saapuu molempien osapuolien kannattajia. Heistä löytyy poikkeuksetta kyseisten maiden kansalaisia.

He ovat kaikki muuttaneet Malmöhön – avoimen Ruotsin ensimmäiseen kaupunkiin etelästä tultaessa. Mutta perinteiset ruotsalaiset puuttuvat katukuvasta. Missä ovat sinisilmäiset pellavapäät?

Missä on ruotsalaisuus? Miksi ketään täällä ei kiinnosta kruununprinsessa Victorian häät?

Tilastot osoittavat, että samalla kun ulkomaalaisten väkiluku Malmössä kasvaa, on ruotsalaisten määrä kaventunut. He muuttavat Malmöstä muualle. Ruotsalaiset eivät halua muuttaa Malmöhön. Muuttovirta vie maaseudulta Göteborgiin ja Tukholmaan, mutta ei Malmöhön.

”Ei heitä voi syyttää”, sanoo Njamou. ”He pelkäävät.”

Mitä he pelkäävät?

”Sitä, että tulevaisuudessa oikeat ruotsalaiset katoavat. He pelkäävät menettävänsä työpaikkansa, kun ulkomaalaiset tuovat tänne lisää kilpailua. He pelkäävät menettävänsä vaikutusvaltaansa, kun ulkomaalaisten osuus väestössä ja näin ollen demokraattisessa päätöksenteossa kasvaa”, hän luettelee.

Huolenaiheet ovat samat kuin suomalaisillakin maahanmuuttokriitikoilla, samat kuin paikallisväestöllä missä maassa tahansa. Njamou sanoo ymmärtävänsä ruotsalaisia.


Njamou tervehtii tuntemattomiakin ihmisiä kadulla. Etenkin muita tummaihoisia. Malmössä heitä riittää. Noin puolet kaupungin asukkaista on maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Kansallisuuksia on yli 170.

Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa voi tunnetusti kuvailla sanoin avoimet ovet, mutta miksi ulkomaalaiset ovat päätyneet nimenomaan Malmöhön?

”Se on hyvä kysymys”, Njamou hymyilee.

Hän on kotoisin Kamerunista. Valmistuttuaan yliopistosta hän lähti Tanskaan, josta hän muutti kaksi vuotta sitten Ruotsin puolelle Malmöön.

”Täällä on huomattavasti halvempaa. Täältä saan vaimoni kanssa 5000 kruunun (noin 500 euroa) kuukausivuokralla asunnon, jossa on kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö. Kööpenhaminassa hinta olisi monta kertaa suurempi.”

Hänen Emile-vaimonsa on myös kamerunilainen.

He lähtivät kotimaastaan, koska heillä oli kunnianhimoa. Ilmainen koulutus innosti. He ovat asettuneet aloilleen Malmöhön. Kuusivuotias Teddy-poika puhuu vain ruotsia. Hän aloittaa syksyllä koulun, tavallisessa ruotsalaisessa koulussa.


Malmö on liitetty Euroopan mantereeseen. Vuonna 2000 valmistui kahdeksan kilometriä pitkä silta Malmöstä Kööpenhaminaan. Siltaa pitkin kulkee rautatie. Matka keskustasta keskustaan vie vain 35 minuuttia.

Silta on kohentanut Malmön taloutta, joka oli viime vuosisadan lopulla kuihtumassa.

”Moni malmöläinen käy töissä Kööpenhaminassa, ja koska he asuvat Malmössä, he tuovat Kööpenhaminassa ansaitsemansa rahat takaisin Malmöhön ja ruotsalaiselle yhteiskunnalle”, Njamou selvittää.

Hän on arkipäivät töissä malmöläisessä supermarketissa, viikonloppuisin hän käy siivoamassa kööpenhaminalaista lihakauppaa. Hän sanoo olevansa onnellinen, vaikka hän ei ole onnistunut hyödyntämään Tanskassa opiskelemaansa rakennusmestarin tutkintoa.

”Malmö on rikastunut sillan avulla. Kuvittele, että kaupunkimme on rakentamassa metroa.”

Silta avaa yhteyden Eurooppaan, ja se vaikuttaa siihen, miksi Malmössä asuu runsaasti ulkomaalaisia.

”Malmö on eurooppalaisen pääkaupungin eli Kööpenhaminan vieressä. Sieltä tulee ihmisiä”, sanoo Raad, joka on pitänyt 20 vuotta omaa elintarvikeliikettään Malmössä.

Irakilaiset ovat Malmön suurin ulkomaalaisryhmä, tanskalaiset ovat toisena.


Raad katselee hymyillen, kun kauppa käy. Hänen kaksi maanmiestään seisoo kassalla. He naputtelevat kassakonetta, luukku aukeaa, rahat sisään, vaihtorahat ulos. Kiitos. Elintarvikeliike on perheyritys.

Raad kertoo sotineensa Irakissa aiempina vuosikymmeninä, kun maa kävi taisteluita Irania vastaan.

”Ennen Saddamin [Hussein] aikaa”, hän korostaa.

Hän vaaransi henkensä isänmaansa puolesta

”Annoin Irakille kaikkeni, olin valmis vuodattamaan vertani”, Raad sanoo ja tekee kämmenellään viiltoliikkeen toiseen käsivarteensa. ”Mutta Irak ei antanut meille mitään”, hän harmittelee ja katsoo pitkään silmiin.

Siksi he muuttivat Ruotsiin. Hän sanoo olevansa perheineen onnellinen täällä.

”Ruotsalainen yhteiskunta auttoi meitä alusta alkaen. He antoivat meille mahdollisuuden perustaa tämän kaupan”, hän kiittelee. ”Ruotsi välittää meistä. Irak ei välittänyt.”

Ei ole mitään syytä palata Irakiin.

Malmössä asuu 10 000 irakilaista. Heidän välillään ei kuitenkaan ole samanlaista sidettä kuin esimerkiksi afrikkalaisilla.

”Syynä on uskonto. Me olemme ateisteja”, Raad sanoo perheestään. ”Emme voi olla tekemisissä uskovaisten irakilaisten kanssa.”

SASHA HUTTUNEN
MALMÖ

[Julkaisu lyhennettynä Maailman Kuvalehdessä 12/2010]


Njamou viihtyy monikulttuurisen Malmön kaduilla.


Raadin omistama elintarvikeliike on perheyritys.

Ratikassa

Seisoin Mannerheimintiellä. Nousin kohdalleni pysähtyneeseen ratikkaan.

Kyydissään vain yksi ihminen.

Michael Jackson.

”Eksä ookaan kuollut?” kysyin suomeksi.

”En”, Michael Jackson vastasi.

Hymyilimme. Löimme yläfemmat.

Koirankopissa

19.10.2010

Journalisti on vallan vahtikoira, vanha viisaus opettaa. Tämä tulkinta on hieman vanhentunut, mutta se pitää edelleen paikkansa.

Politiikan toimittaja tarkkailee, että esimerkiksi pääministeri ei käytä valtaansa väärin. Mikäli pääministeri sortuu moraalittomaksi, on lehdistön kerrottava se kansalle.

Mikä on urheilutoimittajan tehtävä? Kuka on urheilutoimittajan vahdittavana?

Politiikan toimittajan on oltava kriittinen kansanedustajia kohtaan, sillä heillä on vastuu kansalaisille. He ovat päättäjiä. He ovat julkisessa virassa, joka vaikuttaa kansalaisiin.

Kuuluuko urheilutoimittajan kritisoida urheilijaa, mikäli hän ei menesty? Onko vaadittava voittoja? Huippusuorituksia on arvostettava, kuten kulttuurissakin, mutta miten on kritiikin laita? Vaikuttaako suomalainen urheilumenestys kansalaisten hyvinvointiin?

On arvioitu, että Suomen vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruus edesauttoi toipumista lamasta. Se kohotti kansallista itsetuntoa - valheellisesti?

Urheilutoimittajat edustavat urheilukansaa. Jos valmentaja ei valmenna Suomea voittoon, on häntä kritisoitava. Voittoja on vaadittava. Tietysti kaikki pitää suhteuttaa odotusarvoihin. On oltava realistinen.

Mutta entäpä seurajoukkueet? Kuuluuko valtakunnallisen lehden kritisoida yksittäisen paikallisjoukkueen valmentajaa, jos hänen luotsaamansa joukkue häviää säännöllisesti? Miksi pitäisi?

Turun Palloseura on jääkiekon SM-liigassa viimeisenä. TPS:n päävalmentaja Heikki Leime on kerännyt kritiikkiä. Lehdistö on kyseenalaistanut hänen asemansa TPS:n päävalmentajana. Onko se journalismin tehtävä? Kuinka julkinen ja kansaa koskettava ammatti on ammattilaisliigan jääkiekkovalmentaja? Onko urheilujournalismi viihdettä?

Kuinka vakavaa on huippu-urheilu? Kuuluuko lehdistön kyseenalaistaa Heikki Leimeen työpaikka?

20.10.2010

TPS lähetti illalla tiedotteen: Heikki Leime on vapautettu tehtävistään. Se on kiertoilmaisu erottamiselle.

28.10.2010

Olen miettinyt, ja olen siinä (itsestään selvässä?) lopputuloksessa, että journalismin keskeinen tehtävä on kyseenalaistaminen. Ei ole erityistä journalismia, jos journalisti vain toistelee auktoriteettien (kuten Heikki Leimeen) sanomisia. Ne sanomiset pitää kyseenalaistaa. Median on kysyttävä valmentajalta (kuten se Leimeeltä kysyikin), miksi joukkue hävisi, miksi se hävisi 13 kertaa. Jos toimittaja ei saa mielestään pätevää vastausta, on kysyttävä lisää. On kyseenalaistettava.

Mikäli valmentaja ei anna vastauksia, hänen julkikuvansa murenee, kannattajat (joiden rahoilla ostetaan kausikortteja ja oheistuotteita, jotka puolestaan rahoittavat seuran toiminnan) eivät enää käy otteluissa, jääkiekko-organisaation talous (ja julkikuva) kärsii ja se päätyy erottamaan valmentajan. Journalismin tehtävä tässä yhtälössä on kyseenalaistaa, esittää kysymyksiä kansalaisten ja kannattajien puolesta. Journalismi ei erota ketään, luulisin.

Siksi uskon, että urheilutoimittaja ei varsinaisesti vahdi ketään (paitsi pitää silmänsä auki urheilumaailman epäoikeudenmukaisuudelle ja moraalittomuudelle), vaan sen varsinainen tehtävä on kyseenalaistaa, selvittää syitä - ja salaa toivoa suomalaisten menestystä.

Täällä tänään

Kuului kaikuva napsahdus. Valot sammuivat. Kaikki pimeni. Autioituneelta jalkapallostadionilta katkaistiin sähkö. Istuin yksin katsomossa, sylissäni laptop.

En päässyt enää internetiin. Ei ollut yhteyttä. Olin keskellä ei-mitään, Liettuan pääkaupungin Vilnan lähiössä, ankeiden kerrostalojen ympäröimänä. Pimeydessä.

Minulla oli kaksi tuntia aikaa lähettää reportaasi kotitoimitukseen Suomeen.

Oli heinäkuun ilta, vuosi 2009.

Laitoin laptopini olkalaukkuuni ja lähdin juoksemaan pimeille kaduille. Hotelli olisi toisella puolella kaupunkia. Siellä ei ollut internet-yhteyttä. Kello oli melkein yksitoista. Mistä löytyisi internet? Jos siinä kiireessä olisi ehtinyt pysähtyä miettimään suurempaa kuvaa, olisin varmaankin miettinyt, miten minun käy jos en saa artikkeliani seuraavan päivän lehteen. Olisin luultavasti myös miettinyt, miksi minä eksynyt pikkupoika olen täällä Neuvostoliiton laitamilla.

Onni potkaisi pientä takapuoltani. Radisson SAS -hotellin sininen valo häikäisi. Länsimaalaisuutta. Hienoutta. Siellä olisi varmasti internet.

Ryntäsin receptioniin, liioitteleva it's an emergency -avunpyyntö ja sain internet-yhteyden laptopiini. Viimeinen oikoluku artikkelilleni - kahdesti - ja sen lähetys sähköpostitse kotitoimitukseen Helsingin Aleksanterinkadulle. Onnistuminen!

Maailman keventynein olo. Olisin voinut liitää, melkein lentää. En muista seuraavasta tunnista mitään. Istuin kadulla, nojasin seinään ja join litran tuoppia. Euforia, euforia, euforia.

Iltalehti 17.7.2009, urheilu s. 6

Pyhä kolminaisuus

Antti Muurinen, Klubi ja europelit palasivat voitokkaasti yhteen.

Sasha Huttunen
Vilna

FK Vetra - HJK 0 - 1

[...]

Journalismi-sana on syntynyt ranskan kielen sanasta jour. Se merkitsee päivää. Journalismi kertoo kriittisesti, puolueettomasti ja oikeudenmukaisesti päivän tapahtumat. Journalismi on läsnä. Siksi on mielestäni arvokasta, että journalistit todella menevät sinne, missä tapahtuu. Ei tyydytä pelkkään puheluun tai ulkomaalaisten lähteiden käyttämiseen.

Syventävien henkilökuvien ohella parasta journalismissa on mielestäni se, kun avautuu mahdollisuus lähteä raportoimaan mielenkiintoista tapahtumaa tai ilmiötä - ulkomaillekin asti. Esimerkiksi Vilnaan, jossa Suomen jalkapalloylpeys HJK (Helsingin Jalkapalloklubi) pelasi Eurooppa-liigan karsintakierroksen ottelussa liettualaista FK Vetraa vastaan. Olin ainoana suomalaistoimittajana paikalla, kymmenien liettualaistoimittajien keskellä. Olen ylpeä siitä.

Kun lähtee kauas raportoimaan, on raportissakin osoitettava läsnäoloa. Sitä, että olen ollut siellä havainnoimassa tapahtumia. Suomalaisesta näkökulmasta, mutta silti journalistisesti. Lukiessani kolmasosan sivusta täyttävää otteluraporttiani säilyneessä Iltalehdessä, löydän muutamia huvittavia selostuksia, kuten:

”[...] Vilnan illassa helsinkiläiset olivat onnekkaampi osapuoli. Lähes koko päivän kestänyt sadekin lakkasi vain hieman ennen ottelun alkua, mikä oli Klubin pallonhallintaan pyrkivän pelityylin kannalta eduksi. [...]”

Mieleen palautuu myös muistoja seikkailusta. Kuinka ystäväni kanssa juoksimme litimärkinä Vilnan keskusaukiolla, kun kaatosade oli hyökännyt pilviseltä taivaalta. Olihan se melkoinen matka. Viisi päivää, laivaa ja linja-autoja käyttäen. Lentäminen on huijaamista. Lopulta konkreettisesti säilyy vain pieni lehtileike, joka kertoo HJK:n voittaneen Vilnan illassa 1-0. Harmi vain, että seuraavalla viikolla Helsingissä liettualaiset voittivat kahdella maalilla.

Elävältä

Julia Tukiainen makaa järjestysmiesten taltuttamana herttoniemeläisen baarin parkkipaikalla. Hän kirkuu hysteerisesti haistavittua ja itkee. Johanna-sisko yrittää yhdessä järjestysmiesten kanssa rauhoittaa Juliaa. Poliisit on pyydetty paikalle. Heitä odotetaan. On myöhäinen lauantai-ilta.

Yli kymmenen humalaista on parkkipaikalla seuraamassa tapahtumaa. He kuvaavat Tukiaisia.

Maanantaina YouTubeen ilmestyy lukuisia videoita.

Katso video!

Esimerkkinä ihmisten raadollisuudesta.

Julia makaa sidottuna maassa, rimpuilee päihtyneenä, kun Johanna kävelee ympärillä, puhelin kädessään ja yrittää työntää kameroineen lähestyviä ihmisiä kauemmaksi. Ihmisjoukko pilkkaa, laulaa, parodisoi, väheksyy ja nauraa.

Ahdistavaa, tunsin katsoessani videota.

Mietin median roolia. Kuinka Tukiaiset (omaa syytään toki) ovat ojaan julkisesti kaatuneet ja kuinka nämä ympärillä olevat ihmiset nauttivat siitä viihteestä, kun joillakin menee vielä huonommin kuin heillä. He yrittävät repiä itselleen teennäistä onnea siitä, kun saavat seurata omin silmin Tukiaisten alamäkeä. Aitiopaikoilla, eturivissä.

Se on heidän juhlansa.

YouTube-video on lannistava dokumentaario.

Yksi paikalle saapunut tuntematon nainen pyytää ihmisiä olemaan kuvaamatta. Kunnioittaisivat kärsiviä.

”Ei se ole kuin Tukiainen”, joku mies vastaa. Muut nauravat.

”Hei, ne on ihmisiä!” nainen huutaa.

”Ei ole.”

”Vähän inhimillisyyttä, hei!” nainen vaatii.

”Ei ole mitään inhimillisyyttä”, toinen nainen vastaa.

Marja-Liisan iltarukous

Arviolta 3000 lahtelaista ja Lahteen saapunutta jonotti maltillisesti paikallisessa jäähallissa, jossa ei ollut jäätä, eikä kylmyyttä. Määränpäänä seisoi siviilivaatteisiin pukeutunut jääkiekkoammattilainen, maalivahti Antti Niemi. Hänen vierellään komeili hopeinen, metrin korkea Stanley Cup -pokaali. Sen saa maailman parhaan jääkiekkoliigan, pohjoisamerikkalaisen NHL:n voittanut joukkue.

Niemi ja hänen joukkueensa Chicago Blackhawks voitti mestaruuden kiekkokauden 2009-2010 päätteeksi. Hänestä tuli historian kahdeksas suomalainen Stanley Cup -voittaja ja ensimmäinen voittanut maalivahti.

Jokainen mestarijoukkueeseen kuulunut saa kiertopalkinnon päiväksi itselleen. Tapana on, että pokaali viedään tällöin kotikulmille - sinne, mistä mestarit ovat ponnistaneet korkeuksiin. Niemen päivä koitti keskiviikkona 11. elokuuta.

Niemi on kotoisin Vantaalta. Sinne hän vei pokaalin oman päivänsä alkajaisiksi. Iltapäivällä hän siirtyi Lahteen, jossa hän pelasi kolme vuotta (2005-2008) ennen kuin sai himoitsemansa NHL-sopimuksen Chicagosta.

Kyseisenä keskiviikkona matkasimme valokuvaajan kanssa Lahteen todistamaan tapahtumaa, josta kirjoitin Jatkoaika-verkkolehteen artikkelin.

Seremonioiden päätyttyä suuri osa paikalle saapuneista jonotti onnittelemaan Niemeä, jolta he saivat nimikirjoituskortin ja mahdollisuuden koskettaa legendaarista Stanley Cup -pokaalia. Päivänsankarin aikataulu oli kiireinen, joten järjestäjät kehottivat ihmisiä toimimaan nopeasti vuoron saatuaan.

Seurasimme kuvaajan kanssa tapahtumia vierestä, ja huomasin, kuinka yksi ikäihminen kätteli Niemeä erityisen pitkään. Hänellä oli sanottavaa Niemelle. Hän ei kuitenkaan koskettanut pokaalia, ei tainnut edes vilkaista sen suuntaan.

Kättelyn jälkeen hän jäi istumaan kaukalon laidalle vaihtopenkille.

Halusin tietää, mitä hän sanoi Niemelle. Istuin hänen viereensä, kysyin lupaa haastattelulle ja sen saatuani kyselin - ja kuuntelin.

”Minä sanoin Antille, että toivon hänelle taivaan isän siunausta ja paljon enkeleitä. Sanoin, että muistan sinua iltarukouksessani”, Marja-Liisaksi esittäytynyt lahtelainen kertoi.

Mitä Antti vastasi?

”Hän kiitti.”

Marja-Liisa puhui viisi minuuttia sodista ja uskonnosta. Kuinka meidän on rukoiltava kaikkien suomalaisten jääkiekkoilijoiden puolesta ja kuinka meidän on muistettava sotasukupolven uhraukset. Hän edusti tätä sukupolvea. Se ei ollut silti moralisoivaa paatosta, vaan pikemminkin muistutusta siitä, että meidän on muistettava historiamme.

2010-luvulla ei ehkä ole enää mielekästä liittää jääkiekon kaltaista ilmiötä Suomen historiaan tai uskontoon, mutta jotakin ihailtavaa siinä nauhurilleni tallentuneessa pohdinnassa silti oli. Ei se ollut relevanttia, ei sitä voinut laittaa artikkeliini, mutta olen silti kuunnellut sen muutaman kerran läpi. Vaikka miellän itseni kauaksi koti, kirkko ja isänmaa -ajattelumallista.



Marja-Liisa toivoo kaikkea hyvää Antille. (kuva: Martin Andler)

Saidi, 11, tavoittelee työpaikkaa

Saidi piti katseensa nappulakengissään, jotka hän oli saanut viikkoa aiemmin. Kyyneleet valuivat, ääni oli käheä. Saidi oli surullinen, koska hänen jalkapallojoukkueensa FC Vito oli hävinnyt Helsinki Cupin puolivälierissä suomalaiselle Kuusysille maalein 3-0. Turnaus oli ohi.

Saidin kymmenen joukkuetoveria istui nurmikolla sanomatta sanaakaan. He kaikki kyynelehtivät. Läpi viikon kestänyt iloisuus, nauru ja murskavoitot jalkapallo-otteluissa olivat mennyttä - mutta onneksi vain hetkeksi. Kyllä he tästä pian toipuisivat, valmentaja vakuutteli.

Haastattelin Saidia tulkin välityksellä. En puhu swahilia, eikä Saidi puhu suomea.

Kyselin kuluneesta viikosta Helsingissä. Saidi kertoi iloisin sanankääntein kokemuksistaan, vaikka katse oli yhä visusti nappulakengissä ja nyyhkytys säesti sanomisia.

Saidi kertoi, kuinka he olivat käyneet Korkeasaaressa, kokeilleet kuntosalia, kierrelleet kirpputoreilla ja saaneet jokainen 50 euroa omaan käyttöönsä - Saidi osti jäätelöä ja jalkapallopaidan. Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa elämässä. Tansanian kasvattamat, onnekkaat 11-vuotiaat poikalapset olivat ensimmäistä kertaa kotilääninsä Mtwaran ulkopuolella - ja Suomessa asti! Mikä kokemus!

Suomalainen liikunta- ja kehitysjärjestö LiiKe ry oli järjestänyt FC Viton osallistumisen Helsinki Cupiin, vuosittaiseen junioreiden jalkapalloturnaukseen.

Mikä Saidin toiveammatti olisi? Ammattilaisjalkapalloilija?

Hän vannoi keskittyvänsä koulunkäyntiin.

”Haluan opiskella ja saada aikuisena työpaikan. Työllä ei ole niin väliä, kunhan saa töitä”, Saidi sanoi.

Se oli poikkeuksellisen kypsä vastaus 11-vuotiaan antamaksi. Kuka suomalainen viidesluokkalainen korostaisi, kuinka oleellista on, että ylipäätään saa työpaikan ja kykenee elättämään itsensä? Ilmeisesti Tansania - bruttokansantuotteessa (per kansalainen) maailman 169. (yhteensä 194) valtio - opettaa lapsille realismin.

Se on arvokas ominaisuus, ei pelkästään yksilön, vaan myös yhteiskunnallisen kehittymisen kannalta.
















Suomen heinäkuun kuumuus ei lannistanut tansanialaispoikia. (kuva: Alicia Fernández)

Kiitos ajastasi

”Aika on ihmisen luoma käsite tapahtumahetkien suhteista.”
- Wikipedia

Aika on absoluuttinen, se on looginen, se on sama kaikille kaikkialla. Aikaa ei voi petkuttaa. Ihminen voi tuhota luonnon, mutta ei aikaa.

Siksi aika on mielenkiintoinen.

Haastattelin taannoin erotuomaria, joka oli 30 vuotta sitten tuomarina Lake Placidin talviolympialaisten jääkiekon ratkaisuottelussa Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto. Urheilua seuraavat tietävät, että USA:n college-nuorista koottu amatööriryhmä kukisti Neuvostoliiton ammattilaistähdet sensaatiomaisesti - ja voitti lopulta historiallisen olympiakullan. Mutta harvaa muistaa, että ottelulla oli suomalainen päätuomari, Karl-Gustav Kaisla.

Haastatteluun valmistautuessani katsoin YouTubesta videopätkiä tuosta ottelusta, joka tunnetaan nimellä Miracle on Ice. Sumuisella filmillä näkyi, kuinka valkopaitaisten yhdysvaltalaisten ja punapaitaisten neuvostoliittolaisten seassa luisteli mustavalkoraitaiseen erotuomarin paitaan pukeutunut tuomari Kaisla, 36.

Kuinka etäiseltä tuo vuosi 1980 tuntuikaan. Etenkin kun en ollut silloin vielä lähelläkään syntymää. Synnyin 1988.

Nyt, aurinkoisena toukokuun arkipäivänä, vuonna 2010 tapasin Kaislan, 66, ensimmäistä kertaa. Kohtaamispaikkana oli Helsingin vanha jäähalli. Iltalehden lähettämä valokuvaaja otti Kaislasta kuvia, ja sen jälkeen haastattelin häntä tunnin. Mustaan pikkutakkiin ja punaiseen kravattiin pukeutunut herrasmies muisteli mielellään menneitä, hänen huumorinsa leikkasi ja hän kertoi yksityiskohtaisesti monia huvittavia tarinoita.

Kuinka kiehtovaa. Aika. Vastapäätäni istuva mies oli 30 vuotta sitten maailman keskipisteessä, kun minä en vielä ollut täällä, ja tänään hän muisteli kanssani tuota päivää.

Aika liikkuu.

















Erotuomari Karl-Gustav Kaisla monta vuosikymmentä sitten. (kuva: Jääkiekkomuseo)


Eläkeläinen Karl-Gustav Kaisla haastateltavani vuonna 2010. (kuva: Juha Rahkonen)

Yhdysvaltain pimeä puoli

Katsoin sunnuntaina kohutun dokumentin The Killing of America. Vuonna 1982 tehtyä dokumenttia ei koskaan näytetty suurelle yleisölle, se sai K18-luokituksen ja on muutenkin hyvin kiistanalaisessa maineessa. Koska se näyttää kaiken. Sen mitä yhdysvaltalainen yhteiskunta pimeimmillään on.

Dokumentti sisältää sykähdyttävän raakaa materiaalia tunnetuista USA:n kokemista murhista. Hätkähdyttävää, kuinka läheltä monia niistä on päästy kuvaamaan. John F. Kennedyn, Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhat sekä Ronald Reaganin ja George Wallacen murhayritykset. Sama käsikirjoitus toistui monta kertaa: puhe, hymy, taputukset, iloinen poliitikko ja kansa, kävely ihmisten keskellä, yhtäkkiset laukauksen äänet, kirkumista, paniikki ja maassa makaava verinen pukumies. Kansalaisten toiveikas ilo on hetkessä muuttunut hysteeriseksi itkuksi.

Poliitikkojen salamurhat tulivat osaksi kulttuuria 1960-luvulla, seuraavalla vuosikymmenellä uutisoitiin sarjamurhaajista.

”I am an American, and I killed Americans. I am a human being, and I killed other human beings. I did it in my society”, pohdiskeli kymmenen ihmistä murhannut Ed Kemper, jonka älykkyyosamääräksi mitattiin korkea 136.

Dokumentissa haastateltu Kemper antoi itsestään lempeän, filosofisen kuvan, ja heräsi väkisinkin kuvitelma siitä, kuinka hän teki vain sen, mitä yhdysvaltaisessa yhteiskunnassa kuuluikin tehdä. Muussa maassa hän olisi elänyt toisenlaisen elämän. Käsittämätöntä, miten tuo taidokkaasti artikuloiva, rauhallinen miehenköriläs on murhannut raa'asti muita ihmisiä. Pahuutta. Vääryyttä.

Killing of America on lähes 30 vuotta vanha, mutta se on ajankohtainen vielä tänä päivänäkin. Murhaluvut ovat laskeneet hieman, mutta ne ovat silti hyvin korkeat muihin maihin verrattuna. Ammuskeluille on löytynyt uusia ulottuvuuksia. Koulu-, kirkko- tai ostoskeskusammuskeluista ei ollut tuolloin vielä tietoakaan. Parempaan ei ole päästy.

Dokumentti päättyy John Lennonin salamurhaan 1980 ja Lennonin kappaleeseen Imagine, joka haaveilee maailmanrauhasta. Ei aseita, ei murhia.

Killing of America piirtää hyvin yksipuolisen kuvan Yhdysvalloista: pelkkää ammuskelua, verta, pelkoa ja ennenaikaista kuolemaa. Mutta se on silti todellisuutta, jota ei pidä piilotella. Kysymys ei ole propagandasta tai mustamaalauksesta.

United States of America... Kuinka kiehtova maa. Äärilaidallinen. Lukuisia kulttuureita, kansallisuuksia. Monta miljöötä. Osa elää amerikkalaista unelmaa, kuin stereotypiaa toteuttaen, eikä kohtaa lainkaan ammuskeluita tai muita epäkohtia. Toisten arki on se toinen stereotypia. Dokumentaristeille Yhdysvallat on unelmallinen kohde, sillä tulokulmia on lukuisia. Killing of America valitsi kaikista synkimmän, eikä valinta ollut huono, sillä epäkohta on totisesti melkoinen.

Kaikki yhdysvaltalaiset ovat saaneet esittää mielessään kysymyksen: miksi meidän maassamme on tämä tuhoisa asekulttuuri? Syitä on vaikea löytää, mutta seuraukset ovat kaikkien nähtävillä.

Henkilökohtaisella tasolla tällaisiin asioihin ei kuitenkaan tulisi perehtyä liikaa. Nämä ovat nähtävästi ikuisia epäkohtia, joille ei löydy ratkaisua sitten millään, vaikka ne tuntuisivat itsestäänselviltä. Kehitystä ei tapahdu. Täytyy vain toivoa, että itse pysyy poissa luotien tieltä, ja pitää tämän todellisuuden poissa mielestä, ettei pelko pääse lamaannuttamaan elämäniloa.

Kun saa haluamansa liian aikaisin

Luen parhaillani J. D. Salingerin klassikkoa The Catcher in the Rye.

Kuinka tyypillistä, että intouduin hankkimaan kirjan käsiini vasta Salingerin kuoleman myötä. Miksi ihminen ei osaa kiinnostua toisesta kuin vasta silloin, kun tämä lähtee täältä pois? Samalla päätin tutustua muihinkin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoihin, joten yöpöydällä odottavat seuraavana Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn sekä Henry D. Thoreaun Walden. Kaikki alkuperäiskielellä englanniksi, kuten kuuluu.

Sattumalta tämän viikon South Parkissa käsiteltiin kriittisesti Salingerin teosta. Mikä saikin minut miettimään, miten ihmisen käy, kun hän aikaisessa vaihessa elämää luo jotakin, johon ihmiset samantien ihastuvat ja jota he jumaloivat vielä vuosikymmentenkin kuluttua. Eivätkä he suostu kohdallasi puhumaan muusta kuin siitä yhdestä kauan aikaa sitten luodusta teoksesta. Miten ihminen kykenee silloin liikkumaan eteenpäin?

Salinger syntyi vuonna 1919, kirjoitti Siepparin ruispellossa 1951 ja kuoli 2010. Viimeiset 59 vuotta elämästään hän eli miehenä, joka kirjoitti sen klassikon. Ei ihme, että hän kyllästyi, kyynistyi ja erakoitui. Hän julkaisi viimeisen kirjoituksensa vuonna 1965 ja antoi viimeisen haastattelunsa 1980.

Moni nuorena tähdeksi syttynyt tuskastuu, kuin nuori vuorikiipeilijä, joka valloittaa maailman suurimman vuoren. Tavoite täytetty, unelma saavutettu. Seisot vuoren huipulla, käsissäsi kaikki maailman aika, etkä tiedä mitä teet. Patsastelet vain vuorella, hölmistyneenä. Mitä nyt? Mihin seuraavaksi? Et voi enää kiivetä korkeammalle.

Mietitäänpä modernia maailmaa.

Miten ihmeessä Miley Cyrus, 17, voi enää elää tavoitteellisesti, kun hän on 12-vuotiaasta asti ollut tähti? Miltä tuntuu, kun 20-vuotiaana huomaa, että suurimmat saavutukset ovat takana päin? Taas kerran, historiasta löytyy ikäviä tarinoita. Niihin liittyy masennus, lääkkeet, alkoholi, huumeet ja ennenaikainen kuolema.

Miten käy Britney Spearsin, joka on 28-vuotiaana tehnyt kaiken?

Aikainen menestys luo psykologisen haasteen. Mikäli siihen yhteen saavutukseen takertuu kiinni ja yrittää liitää sillä loppuelämän, epäonnistuu. Liian moni vatvoo menneisyydessä. Vaatii henkistä voimaa, jotta kykenee syntymään uudelleen, hengittämään ja liikkumaan eteenpäin. Salinger itse kykeni siirtymään tulevaan, mutta muu maailma roikkui kiinni Siepparissa. Se tuhosi suuren kynäniekan uran.

















J. D. Salinger ja hänen merkkiteoksensa The Catcher in the Rye.

Vanhus ja vaalitaulu

Se tapahtui viime kesänä.

Istuin iltabussissa. Taisin olla yksin. Ehkä siellä oli muutama muu. Olin matkalla kotiin.

Viimeisellä pysäkkivälillä ennen omaa pysäkkiäni kiinnitin huomiota kadulla seisovaan vanhaan mieheen. Hän seisoi vaalitaulun edessä. Tiedättehän, vaalien aikaan pystytettävät taulut, joissa on kaikkien puolueiden kaikkien ehdokkaiden kuva, nimi ja vaalinumero. Muistaakseni myös ammatti, arvo ja ehkä vaalilausekin.

Katsoin bussin ikkunasta vanhaa miestä, joka tarkkaavaisena tutki vaalitaulua. Liikkui hitaasti taululta toiselle. Käsissään kävelykeppi, selkä hieman kyyryssä. Lakki päässä, takki ja suorat housut. Yksin, pimeässä illassa.

Ja mietin demokratiaa.

Ja mietin sitä vanhaa miestä, joka tutki vaalitaulua. Etsien kenties tunnistettavaa kasvoa, kenties mielekästä hahmoa, jonka maailmankatsomusta hän arvosti. Kuinka vanhus pohti mielessään, kuinka hän äänestämällä voisi edistää demokratiaa ja rakentaa suomalaista yhteiskuntaa.

Vaikka hänen oma päivänsä oli tullut auringonlaskuunsa.

6 807 495 245

Mitä onnellisuus on? Miten se saavutetaan?

Se pitäisi selvittää, sillä useimmiten kysymykseen elämän tarkoituksesta vastataan ”olla onnellinen”.

Luulenpa, että on olemassa 6 807 495 245 erilaista onnellisuutta. Ei kai edes voisi olla olemassa yksittäistä onnellisuuden muotoa, ainoaa tapaa, joka toisi onnen. Onnellisuus on hyvin yksilöllistä. Tulkinnat vaihtelevat.

Kaikkien ei tarvitse olla kuin Christopher McCandless ja etsiä onnea toiselta puolelta maata, hylkäämällä kaikki vanha. Onnen voi löytää myös läheltä, rutiineista.

Kaksi viikkoa sitten, tavallisena työpäivänä, päädyin vahingossa pohtimaan onnellisuutta.

Soitin eräälle jääkiekkoilun ammattilaiselle, joka etsii työkseen lahjakkuuksia ja rakentaa jääkiekkojoukkueita. Puhelinhaastattelun aiheena oli hänen uusi pestinsä, josta puhuimmekin vartin verran. Keskustelu eteni lopulta onnellisuuteen, kun haastateltava, keski-ikäinen mies, alkoi pohtia omaa elämäänsä.

”Jääkiekko on minun tapa olla ja elää. Tämä on minun elämäni. Ja olen onnellinen saadessani tehdä tätä työtä ja työskennellä taitavien ihmisten kanssa”, hän tunnelmoi. Hän kertoi perheenjäsentensä erilaisista suhtautumisista hänen aikaa vievään työhönsä. Hän haki onnellisuuden määritelmiä vanhoista aforismeista. Puhuimme lopulta onnellisuudesta enemmän kuin jääkiekosta.

Samana päivänä menin vielä tekemään reportaasia helsinkiläiselle nuorisotasolle, jonne oli avattu uusi pelikeskus maahanmuuttajille. Nuoret maahanmuuttajat kokoontuvat siellä viikoittain pelaamaan videopelejä. Se on heille ilmaista ja ennen kaikkea ehkäisee syrjäytymistä, kun nuoret pelaavat yhdessä, eivätkä yksin kotonaan.

Haastattelin kahta somalipoikaa, 16- ja 18-vuotiasta. Heistä huokui kiitollisuus pelitalosta ja samalla kauaskantoisemmin kiitollisuus siitä, että he saivat asua Suomessa, vapaina – ja onnellisina. Arki ei varmastikaan ole aina mutkatonta, mutta silti heidän lähtökohdistaan pelkkä rauhassa ja demokratiassa eläminen oli syy onneen.

Itse tunsin mieleni onnelliseksi, kun saavuin iltakymmeneltä kotiin. Takana neljäntoista tunnin työrupeama. Rättiväsyneenä, mutta onnellisena. Kuin nirvanassa. Sain mielihyvää muiden onnellisuuden tarinoista, jotka eivät sisältäneet amerikkalaista siirappia, vaan aitoa suomalaista onnea. Vilpittömyyttä. Ja totta kai olin onnellinen myös siitä, että sain ja saan tehdä tällaista journalismia. Tavata ihmisiä, kirjoittaa heistä.

On niin monta eri tietä onneen. Varmaan juurikin ne 6,8 miljardia.

Joku löytää onnen hylkäämällä yhteiskunnan ja pakenemalla luontoon, joku löytää onnen tehdessään ahkerasti työtä oman intohimonsa parissa, joku löytää onnen saadessaan elää rauhassa, ilman pelkoa.

Voiko onnellisuus sitten olla ikuista?

Välillä tuntuu, että onni on huumaa hetkien. Tänään onnellinen, huomenna surullinen – ja päinvastoin. Kenties vasta vanhuksena elämä on löytänyt tarpeeksi tasaisen kurssin, jotta onnellisuus voisi vakiintua. Siihen asti se heilahtelee, kun etsii omaa paikkaansa, liikkuu ja toimii. Sitä kautta sitä onneansa kai rakentaa.

Vartalossa

Katsoin eilen YLE:ltä dokumentin, joka kertoi kirkkoherra Marja-Sisko Aallon tarinan. 55-vuotias imatralainen tuli koko kansan tuntemaksi puolitoista vuotta sitten, kun hän kertoi vaihtavansa sukupuoltaan. Seuraavana vuonna Ollista kuoriutui nainen.

Kohu oli valmis.

Aalto oli Suomen ensimmäinen julkisuuteen astunut transsukupuolinen, jonka tilannetta ei varmastikaan helpottanut asema kirkkoherrana. Suvaitsevattomuus häntä kohtaan oli melkoista. Vaikka tämä esimerkkitapaus osoittikin ihmisten ikävän suhtautumisen, antoi Aalto monille sukupuoli-identiteetin kanssa painiville ihmisen, johon samaistua.

On vaikea ymmärtää, miksi Aalto on kohdannut niin suurta kritiikkiä.

Totta kai sukupuolenvaihdos on suuri muutos, joka vaikuttaa myös muihin ihmisiin. Ei ole varmastikaan helppoa käsitellä sitä, kuinka läheisestä miesystävästä tuleekin nainen tai päinvastoin. Nykymaailma on individualistinen, mutta tulisi aina miettiä, miltä muista tuntuu. Ei saa olla itsekäs. Omat päätökset vaikuttavat aina muihinkin.

En ole ollut lähellä transsukupuolisuutta, joten en itsekään tiedä, miten Aallon tapaukseen tulisi suhtautua, tai transsukupuolisuuteen ylipäätään. Onko hurskastelua vaatia hänen seurakunnalta ja läheisiltä hyväksyntää, kun ei itse tiedä, miltä tuntuu kun pitkään tuntema ihminen vaihtaa sukupuolta? Etenkin kun hän on autoritäärisessä ammatissa? Mutta samalla olisi hurskastelua halveksia Aaltoa, kun en tiedä, miltä tuntuu elää väärässä kehossa, sielu loukussa.

Kolmen lapsen isä ja pitkään avioliitossa elänyt ja vieläkin elävä Aalto kertoi, kuinka keskusteli aikaisessa vaiheessa asiasta perheensä kanssa. Hänen identiteettinsä ilmeisesti ymmärrettiin ja hyväksyttiin. Sama ihminen, sielu ja mieli siellä ruumiin sisällä on, oli sukupuoli mikä tahansa. Siksi onkin surullista ja hankala ymmärtää, miksi peräti 600 imatralaista erosi kirkosta Aallon sukupuolenvaihdoksen takia.

Raamattu osaa ilmeisesti opettaa erilaisuuden tuomitsemista.

Toki, täytyy myös ymmärtää seurakunnan näkökulma. Kirkkoherra on auktoriteetti, jolta haetaan turvaa. Ehkä he eivät kyenneet luottamaan ihmiseen, joka oli päättänyt vaihtaa sukupuoltaan. Se kertoo identiteettikriisistä, epävarmuudesta, halusta olla joku muu. Kenties sellainen henkilö ei ole sopiva papiksi, vaan papin täytyisi olla joku, jolta kaikki tasapainottomuus ja erilaisuus puuttuu. Silloin hän olisi uskottava, nuhteeton keulakuva, jolle seurakunnan on mielekästä
uskoutua.

Seurakuntaa taisi myös häiritä Aallon saama julkisuus, joka vei huomiota kristillisestä työstä Aaltoon itseensä.

Eilen uutisoitiin, että Aalto on luopunut työstään kirkkoherrana. Syyksi hän ilmoitti luottamuspulan. Side seurakuntaan ei ollut enää vahva.

Elämme vuotta 2010, emmekä ole vielä edenneet tarpeeksi tämänkaltaisissa asioissa. Sukupuolenvaihdos on vieläkin teko, jota on vaikea ymmärtää ja nähdä luonnollisena valintana. Itsellänikin on vielä runsaasti oppimista transsukupuolisuudesta. Mutta yritän ymmärtää ja oppia tietämään paremmin.

Nämä ovat vaikeita asioita.

Aalto kertoi dokumentissa, kuinka hän jo kuusivuotiaana ihaili naapurintytön mekkoa ja sanoi vanhemmilleen haluavansa itsekin pukeutua mekkoon. Häntä toruttiin vihaisesti ja tukistettiin, kun tämä toistui. Nuorella iällä Olli oli ymmärtänyt syntyneensä väärän sukupuolen ruumiiseen.

”Minulla oli naisen sielu, mutta miehen ruumis”, Aalto sanoi nyt.

Hän totesi dokumentissa, kuinka hän on elänyt viisi vuosikymmentä väärässä kehossa, väärän sukupuolen identiteetillä, koska hän ei ole halunnut loukata muita tai aiheuttaa muissa hämmennystä. Nyt hän vihdoinkin rohkeni tekemään unelmoimansa ratkaisun. Olisihan se kaameaa katua kuolinvuoteellaan, kuinka on kärsinyt koko elämänsä, kun ei ole uskaltanut elää omaa elämää, elää itseään varten. Kuinka on pidätellyt omaa itseään piilossa, koska on halunnut miellyttää muita. Se kaikki tuhlattu aika.















Marja-Sisko Aalto. (kuva: Antti Hämäläinen / Ilta-Sanomat)

Yhteiskunnasta yksinäisyyteen

Alaskan erämaa, kesä 1992.

Ympärillä on vain kuusimetsää, rämeikköä ja kuivaa maata. Yllä valtaisa taivas. Lähin ihminen on kymmenien kilometrien päässä.

Christopher McCandless, 24, on täällä. Yksin.

Hän on yliopistosta valmistunut kaupunkilaisnuori, hyvätuloisen perheen poika, jonka kuuluisi elää hedonistista elämää korkeatuloisessa ammatissa, konservatiivisilla elämänarvoilla. Mutta hän hylkäsi kaiken sen, lahjoitti koko 24 000 dollarin omaisuutensa hyväntekeväisyyteen ja pakeni materialistista yhteiskuntaa - kauas pois, Alaskan erämaahan, askeettiseen luontoon.

McCandlessin seikkailut päättyivät lopulta nälkäännääntymiseen Alaskassa. Yli sata päivää erämaassa koitui kohtaloksi. Nuorukaisen tarina tuli maailman tietoisuuteen, kun toimittaja Jon Krakauer kirjoitti hänestä artikkelin Outside-aikakauslehteen.

Osa arvosti McCandlessin rohkeutta ja ihaili hänen idealismiaan. Monet tuomitsivat hänet idiootiksi, joka kuvitteli olevansa luontoa voimakkaampi.

Krakauer intoutui kirjoittamaan miehestä kirjan, nimeltään Into the Wild, jonka pohjalta tehtiin lopulta Hollywood-elokuva. McCandlessin kultti ja samalla kriittinen keskustelu voimistui entisestään. Suuri yleisö kritisoi - aiheesta - sitä, miten kokematon, huonosti varustautunut McCandless astui Alaskan armottomaan erämaahan. Se oli käytännössä itsemurha, sanottiin.

Oliko mitään syytä edes mennä metsään?

McCandless teki rohkean päätöksen. Nuoruuden huumassa hän ei suostunut alistumaan yhteiskunnan oravanpyörään, ja lähteä muiden tavoin luomaan uraa, raha ja maine mielessä. Hän halusi vain elää omaa elämäänsä, vapaana, onnellisena. Kaksi vuotta hän vaelsi reppu selässä halki Yhdysvaltojen, päätyen lopulta maan pohjoisimpaan kolkkaan. Monet kritisoivat häntä tästä. McCandless tuomittiin naiiviksi, ylimieliseksi, itsekeskeiseksi, narsistiksi, mieleltään sairaaksi. Ennen kaikkea haukuttiin edesvastuutonta päätöstä lähteä seikkailemaan Alaskaan - ilman tarvittavaa koulutusta ja varustusta.

On kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempaa pohtia, miksi McCandless pakeni yksin erämaahan kuin miten hän siellä suoriutui. Sitä paitsi, yli sata päivää autiomaassa, mukana ainoastaan makuupussin, riisin, metsästyskiväärin ja lukuisten kirjojen täyttämä rinkka, on kunnioitettava suoritus kaupunkilaisnuorelta, joka on aiemmin pysytellyt kaukana erämaassa elämisen realiteeteista.

Ei voida mielestäni sanoa, että McCandless olisi yliarvioinut itseään ja aliarvioinut luontoa: hän tiesi riskit. Sivistykseen palaaminen ei ollut lainkaan taattua. Erämaan armoille heittäytyminen oli vain pakko tehdä. Sitä oli mahdotonta väistää. Se oli koettava. Tuskin McCandless tiesi kuolevansa, ei se ollut itsemurha, mutta riskit oli hyväksytty osaksi todellisuutta. Sydän ei vain antanut muuta mahdollisuutta kuin astua luontoon, vaarantamaan oma elonsa.

Yhteiskunnan näkökulmasta McCandlessin pako on huolestuttava. Hänellä oli hyvät lähtökohdat, kaikki mahdollisuudet menestyksekkääseen elämään maailman huipulla, mutta hän ei halunnut sitä. Valitettavan usein saa surra, kun lahjakkaat nuoret mieluummin tuhoavat itsensä ja toisinaan myös ympäristönsä (esimerkiksi kouluammuskelijat), mutta Chris McCandlessin tapauksessa se herättää melkein pelkkää ihastusta. Riskien täyttämä seikkailu voittaa turvallisen elämän. Intohimo voittaa materian. Ideologia voittaa kaiken muun.

Yhteiskunnan kahleista oli irrottauduttava.

Ainoastaan miettiessä McCandlessin perheen tuskaa syntyy kielteisiä tunteita tästä päätöksestä hylätä vanha elämä.

Kaiken kaikkiaan arvostan Christopher McCandlessia. Monista yhteiskunnallisista asioista olen eri mieltä ja pidän häntä myös osaltaan naiivina ja koppavanakin, kuten monet hänen kriitikkonsa, mutta silti ei voi kuin ihailla sitä henkistä kanttia ja määrätietoisuutta. Toisinaan lukiessa McCandlessiin kohdistettua kritiikkiä, jota esittävät usein jo keski-iän saavuttaneet miehet, kuten esimerkiksi tämä Helsingin Sanomien kriitikko, en voi olla miettimättä samaa kuin Jon Krakauer kirjassaan: vihaavatko he McCandlessia kenties siksi, että hän muistuttaa liikaa heitä itseään nuorina?

Se menetetty intohimo, idealismi ja innostus elämään. Tilalle on tunkeutunut kyynisyys.

McCandlessin kohtaloksi koitui ilmeisesti myrkyllisen kasvin syöminen. Se vei voimat. Mies oli loukussa erämaassa, apua ei ollut saatavilla. Muutama viikko ennen lähestyvää kuolemaa McCandless kirjoitti päiväkirjaansa: Happiness is only real when shared. Hän tiesi tarinansa päättyvän ja ikään kuin myönsi olleensa väärässä: onnea ei löytynytkään yksinäisyydestä. Kaikki eivät ole Nuuskamuikkusia.

Mutta silti... sen täytyi olla sen arvoista. Christopher McCandless oli elänyt.


Christopher McCandless Alaskan erämaassa, takanaan hylätty bussi, jossa hän vietti yönsä. Kuva on otettu automaattilaukaisimella.

Maailman pelottavin ammatti

Julkisuuden henkilö. Onko se ammatti? Ei kai, mutta moneen ammattiin sisältyy väistämättä suuri tunnettuvuus. Osalle se on syy pyrkiä kyseisiin ammatteihin, osalle ei. Kaiketi se on silti pelottavaa.

Julkisuuden käsittely ei varmastikaan ole helppoa. Oman identiteetin virheellinen muovautuminen, yksityisyyden menettäminen, paineet. Sormet irroittavat kosketuksensa todellisuudesta. Miten sitten käy? Historiasta löytyy lukuisia tarinoita. Ne eivät ole onnellisia.

Onko julkisuudesta mitään hyötyä pitkällä aikavälillä? Ammatillisessa mielessä siitä varmastikin voi olla, humaanissa tuskin. Pelko, masennus sekä kyynistyminen huokuvat monesta.

Kukkahattutädiksi on kuitenkin turha ryhtyä, sillä itse valtaosa on tiensä valinnut. Viihdemaailmassa pyörineet toimittajat Ville Blåfield ja Leena Sharma kirjoittivat kolme vuotta sitten julkisuutta käsittelevän kirjan, jonka nimi on osuva: Ken leikkiin ryhtyy... se leikin kestäköön.

Mutta kovasti siinä on kestämistä.

Miltä tuntuu pelätä mediaa kellon ympäri? Aina kun selaa internetiä, kulkee kadulla lööppien vierestä tai katsoo televisiota, saattaa törmätä omiin kasvoihinsa. Se on lähes aina epämiellyttävä kokemus. Mikä tahansa tuntemattomasta numerosta tuleva soitto voi olla toimittaja, joka on kaivanut esiin salaisuuden.

Ei ihme, että monet tunnetut kasvot näyttäytyvät ulkokuorensa alta pelokkaina.

Kuvitella itsensä istumaan ruuhkassa valuvaan, täpötäyteen aamubussiin, jossa kaikki töihin matkaavat ihmiset katsovat sinua, sanomatta sanaakaan. Katseissa on kuitenkin sanoma. Osa halveksuu, osa katsoo kateellisena. Harva kunnioittaa, tai antaa hyväksyvän hymyn. Kasvosi, nimesi, koko persoonasi on leimattu, eikä sitä leimaa voi enää pestä pois.

Totta kai julkisuudella on kääntöpuolensakin ja sen voi nähdä kokonaisuudessaan ilahduttavanakin ilmiönä. Selkääntaputtelut piristävät, ihmiset hymyilevät tunnistamalleen kasvolle ja tunnettuvuus avaa ovia uusiin huoneisiin, jonne tuntemattomat eivät pääse. Tämän kirjoituksen tulkinta onkin kuvaus siitä toisesta äärilaidasta, joka on mielestäni pohtimisen arvoinen.

Ken leikkiin ryhtyy... kertoo julkisuuden himosta ja hinnasta. Himo julkisuuteen on nykynuorisolla suuri. Ennen julkisuuteen päätyivät lahjakkuudet, jotka eivät julkisuutta kaivanneet. Nyt sinne marssivat tavikset, joilla ei ole mitään annettavaa; ainoastaan palava halu olla tunnettu. Eivätkä he tunnu ymmärtävän sitä hintaa, jonka monet lahjakkuudetkin ovat joutuneet maksamaan.

Nuoruuden into lahjakkuuttaan kohtaan saa julkisuuden, tähdeksi syttymisen myötä kliimaksinsa, jonka jälkeen alkaa kyynistyminen. Media nostaa ensin sankariksi, ennemmin tai myöhemmin se väkisinkin pudottaa konnaksi. Kaikki tuntevat kasvosi. Pelko. Omasta elämäntyöstä tulee kaiken sen kyynisyyden kohde. Eikä paluuta vanhaan enää ole.

Juice Leskinen sanoi, että julkisuudelle voi sanoa kyllä tai ei. Välimuotoja ei ole. Valinta on vaikea.


"Mikä ihana tunne. Kun sinua kehuttiin ja ihailtiin. Se oli nautinnollista, kun ei tajunnut. Kun ei tuntenut itseään kunnolla. Kyllä mä höyrähdin. Tähteys ja julkisuus ei ole omiaan vajaita persoonia tervehdyttämään. Kun oma persoona ei ole valmis, se laitetaan julkisuudessa plastiikalla kokoon", kuvailee tv-kasvo Anna-Kaisa Hermunen kirjassa Ken leikkiin ryhtyy... (kuva: Petri Puromies / Karjalainen)