Kun saa haluamansa liian aikaisin

Luen parhaillani J. D. Salingerin klassikkoa The Catcher in the Rye.

Kuinka tyypillistä, että intouduin hankkimaan kirjan käsiini vasta Salingerin kuoleman myötä. Miksi ihminen ei osaa kiinnostua toisesta kuin vasta silloin, kun tämä lähtee täältä pois? Samalla päätin tutustua muihinkin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoihin, joten yöpöydällä odottavat seuraavana Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn sekä Henry D. Thoreaun Walden. Kaikki alkuperäiskielellä englanniksi, kuten kuuluu.

Sattumalta tämän viikon South Parkissa käsiteltiin kriittisesti Salingerin teosta. Mikä saikin minut miettimään, miten ihmisen käy, kun hän aikaisessa vaihessa elämää luo jotakin, johon ihmiset samantien ihastuvat ja jota he jumaloivat vielä vuosikymmentenkin kuluttua. Eivätkä he suostu kohdallasi puhumaan muusta kuin siitä yhdestä kauan aikaa sitten luodusta teoksesta. Miten ihminen kykenee silloin liikkumaan eteenpäin?

Salinger syntyi vuonna 1919, kirjoitti Siepparin ruispellossa 1951 ja kuoli 2010. Viimeiset 59 vuotta elämästään hän eli miehenä, joka kirjoitti sen klassikon. Ei ihme, että hän kyllästyi, kyynistyi ja erakoitui. Hän julkaisi viimeisen kirjoituksensa vuonna 1965 ja antoi viimeisen haastattelunsa 1980.

Moni nuorena tähdeksi syttynyt tuskastuu, kuin nuori vuorikiipeilijä, joka valloittaa maailman suurimman vuoren. Tavoite täytetty, unelma saavutettu. Seisot vuoren huipulla, käsissäsi kaikki maailman aika, etkä tiedä mitä teet. Patsastelet vain vuorella, hölmistyneenä. Mitä nyt? Mihin seuraavaksi? Et voi enää kiivetä korkeammalle.

Mietitäänpä modernia maailmaa.

Miten ihmeessä Miley Cyrus, 17, voi enää elää tavoitteellisesti, kun hän on 12-vuotiaasta asti ollut tähti? Miltä tuntuu, kun 20-vuotiaana huomaa, että suurimmat saavutukset ovat takana päin? Taas kerran, historiasta löytyy ikäviä tarinoita. Niihin liittyy masennus, lääkkeet, alkoholi, huumeet ja ennenaikainen kuolema.

Miten käy Britney Spearsin, joka on 28-vuotiaana tehnyt kaiken?

Aikainen menestys luo psykologisen haasteen. Mikäli siihen yhteen saavutukseen takertuu kiinni ja yrittää liitää sillä loppuelämän, epäonnistuu. Liian moni vatvoo menneisyydessä. Vaatii henkistä voimaa, jotta kykenee syntymään uudelleen, hengittämään ja liikkumaan eteenpäin. Salinger itse kykeni siirtymään tulevaan, mutta muu maailma roikkui kiinni Siepparissa. Se tuhosi suuren kynäniekan uran.

















J. D. Salinger ja hänen merkkiteoksensa The Catcher in the Rye.

Vanhus ja vaalitaulu

Se tapahtui viime kesänä.

Istuin iltabussissa. Taisin olla yksin. Ehkä siellä oli muutama muu. Olin matkalla kotiin.

Viimeisellä pysäkkivälillä ennen omaa pysäkkiäni kiinnitin huomiota kadulla seisovaan vanhaan mieheen. Hän seisoi vaalitaulun edessä. Tiedättehän, vaalien aikaan pystytettävät taulut, joissa on kaikkien puolueiden kaikkien ehdokkaiden kuva, nimi ja vaalinumero. Muistaakseni myös ammatti, arvo ja ehkä vaalilausekin.

Katsoin bussin ikkunasta vanhaa miestä, joka tarkkaavaisena tutki vaalitaulua. Liikkui hitaasti taululta toiselle. Käsissään kävelykeppi, selkä hieman kyyryssä. Lakki päässä, takki ja suorat housut. Yksin, pimeässä illassa.

Ja mietin demokratiaa.

Ja mietin sitä vanhaa miestä, joka tutki vaalitaulua. Etsien kenties tunnistettavaa kasvoa, kenties mielekästä hahmoa, jonka maailmankatsomusta hän arvosti. Kuinka vanhus pohti mielessään, kuinka hän äänestämällä voisi edistää demokratiaa ja rakentaa suomalaista yhteiskuntaa.

Vaikka hänen oma päivänsä oli tullut auringonlaskuunsa.

6 807 495 245

Mitä onnellisuus on? Miten se saavutetaan?

Se pitäisi selvittää, sillä useimmiten kysymykseen elämän tarkoituksesta vastataan ”olla onnellinen”.

Luulenpa, että on olemassa 6 807 495 245 erilaista onnellisuutta. Ei kai edes voisi olla olemassa yksittäistä onnellisuuden muotoa, ainoaa tapaa, joka toisi onnen. Onnellisuus on hyvin yksilöllistä. Tulkinnat vaihtelevat.

Kaikkien ei tarvitse olla kuin Christopher McCandless ja etsiä onnea toiselta puolelta maata, hylkäämällä kaikki vanha. Onnen voi löytää myös läheltä, rutiineista.

Kaksi viikkoa sitten, tavallisena työpäivänä, päädyin vahingossa pohtimaan onnellisuutta.

Soitin eräälle jääkiekkoilun ammattilaiselle, joka etsii työkseen lahjakkuuksia ja rakentaa jääkiekkojoukkueita. Puhelinhaastattelun aiheena oli hänen uusi pestinsä, josta puhuimmekin vartin verran. Keskustelu eteni lopulta onnellisuuteen, kun haastateltava, keski-ikäinen mies, alkoi pohtia omaa elämäänsä.

”Jääkiekko on minun tapa olla ja elää. Tämä on minun elämäni. Ja olen onnellinen saadessani tehdä tätä työtä ja työskennellä taitavien ihmisten kanssa”, hän tunnelmoi. Hän kertoi perheenjäsentensä erilaisista suhtautumisista hänen aikaa vievään työhönsä. Hän haki onnellisuuden määritelmiä vanhoista aforismeista. Puhuimme lopulta onnellisuudesta enemmän kuin jääkiekosta.

Samana päivänä menin vielä tekemään reportaasia helsinkiläiselle nuorisotasolle, jonne oli avattu uusi pelikeskus maahanmuuttajille. Nuoret maahanmuuttajat kokoontuvat siellä viikoittain pelaamaan videopelejä. Se on heille ilmaista ja ennen kaikkea ehkäisee syrjäytymistä, kun nuoret pelaavat yhdessä, eivätkä yksin kotonaan.

Haastattelin kahta somalipoikaa, 16- ja 18-vuotiasta. Heistä huokui kiitollisuus pelitalosta ja samalla kauaskantoisemmin kiitollisuus siitä, että he saivat asua Suomessa, vapaina – ja onnellisina. Arki ei varmastikaan ole aina mutkatonta, mutta silti heidän lähtökohdistaan pelkkä rauhassa ja demokratiassa eläminen oli syy onneen.

Itse tunsin mieleni onnelliseksi, kun saavuin iltakymmeneltä kotiin. Takana neljäntoista tunnin työrupeama. Rättiväsyneenä, mutta onnellisena. Kuin nirvanassa. Sain mielihyvää muiden onnellisuuden tarinoista, jotka eivät sisältäneet amerikkalaista siirappia, vaan aitoa suomalaista onnea. Vilpittömyyttä. Ja totta kai olin onnellinen myös siitä, että sain ja saan tehdä tällaista journalismia. Tavata ihmisiä, kirjoittaa heistä.

On niin monta eri tietä onneen. Varmaan juurikin ne 6,8 miljardia.

Joku löytää onnen hylkäämällä yhteiskunnan ja pakenemalla luontoon, joku löytää onnen tehdessään ahkerasti työtä oman intohimonsa parissa, joku löytää onnen saadessaan elää rauhassa, ilman pelkoa.

Voiko onnellisuus sitten olla ikuista?

Välillä tuntuu, että onni on huumaa hetkien. Tänään onnellinen, huomenna surullinen – ja päinvastoin. Kenties vasta vanhuksena elämä on löytänyt tarpeeksi tasaisen kurssin, jotta onnellisuus voisi vakiintua. Siihen asti se heilahtelee, kun etsii omaa paikkaansa, liikkuu ja toimii. Sitä kautta sitä onneansa kai rakentaa.

Vartalossa

Katsoin eilen YLE:ltä dokumentin, joka kertoi kirkkoherra Marja-Sisko Aallon tarinan. 55-vuotias imatralainen tuli koko kansan tuntemaksi puolitoista vuotta sitten, kun hän kertoi vaihtavansa sukupuoltaan. Seuraavana vuonna Ollista kuoriutui nainen.

Kohu oli valmis.

Aalto oli Suomen ensimmäinen julkisuuteen astunut transsukupuolinen, jonka tilannetta ei varmastikaan helpottanut asema kirkkoherrana. Suvaitsevattomuus häntä kohtaan oli melkoista. Vaikka tämä esimerkkitapaus osoittikin ihmisten ikävän suhtautumisen, antoi Aalto monille sukupuoli-identiteetin kanssa painiville ihmisen, johon samaistua.

On vaikea ymmärtää, miksi Aalto on kohdannut niin suurta kritiikkiä.

Totta kai sukupuolenvaihdos on suuri muutos, joka vaikuttaa myös muihin ihmisiin. Ei ole varmastikaan helppoa käsitellä sitä, kuinka läheisestä miesystävästä tuleekin nainen tai päinvastoin. Nykymaailma on individualistinen, mutta tulisi aina miettiä, miltä muista tuntuu. Ei saa olla itsekäs. Omat päätökset vaikuttavat aina muihinkin.

En ole ollut lähellä transsukupuolisuutta, joten en itsekään tiedä, miten Aallon tapaukseen tulisi suhtautua, tai transsukupuolisuuteen ylipäätään. Onko hurskastelua vaatia hänen seurakunnalta ja läheisiltä hyväksyntää, kun ei itse tiedä, miltä tuntuu kun pitkään tuntema ihminen vaihtaa sukupuolta? Etenkin kun hän on autoritäärisessä ammatissa? Mutta samalla olisi hurskastelua halveksia Aaltoa, kun en tiedä, miltä tuntuu elää väärässä kehossa, sielu loukussa.

Kolmen lapsen isä ja pitkään avioliitossa elänyt ja vieläkin elävä Aalto kertoi, kuinka keskusteli aikaisessa vaiheessa asiasta perheensä kanssa. Hänen identiteettinsä ilmeisesti ymmärrettiin ja hyväksyttiin. Sama ihminen, sielu ja mieli siellä ruumiin sisällä on, oli sukupuoli mikä tahansa. Siksi onkin surullista ja hankala ymmärtää, miksi peräti 600 imatralaista erosi kirkosta Aallon sukupuolenvaihdoksen takia.

Raamattu osaa ilmeisesti opettaa erilaisuuden tuomitsemista.

Toki, täytyy myös ymmärtää seurakunnan näkökulma. Kirkkoherra on auktoriteetti, jolta haetaan turvaa. Ehkä he eivät kyenneet luottamaan ihmiseen, joka oli päättänyt vaihtaa sukupuoltaan. Se kertoo identiteettikriisistä, epävarmuudesta, halusta olla joku muu. Kenties sellainen henkilö ei ole sopiva papiksi, vaan papin täytyisi olla joku, jolta kaikki tasapainottomuus ja erilaisuus puuttuu. Silloin hän olisi uskottava, nuhteeton keulakuva, jolle seurakunnan on mielekästä
uskoutua.

Seurakuntaa taisi myös häiritä Aallon saama julkisuus, joka vei huomiota kristillisestä työstä Aaltoon itseensä.

Eilen uutisoitiin, että Aalto on luopunut työstään kirkkoherrana. Syyksi hän ilmoitti luottamuspulan. Side seurakuntaan ei ollut enää vahva.

Elämme vuotta 2010, emmekä ole vielä edenneet tarpeeksi tämänkaltaisissa asioissa. Sukupuolenvaihdos on vieläkin teko, jota on vaikea ymmärtää ja nähdä luonnollisena valintana. Itsellänikin on vielä runsaasti oppimista transsukupuolisuudesta. Mutta yritän ymmärtää ja oppia tietämään paremmin.

Nämä ovat vaikeita asioita.

Aalto kertoi dokumentissa, kuinka hän jo kuusivuotiaana ihaili naapurintytön mekkoa ja sanoi vanhemmilleen haluavansa itsekin pukeutua mekkoon. Häntä toruttiin vihaisesti ja tukistettiin, kun tämä toistui. Nuorella iällä Olli oli ymmärtänyt syntyneensä väärän sukupuolen ruumiiseen.

”Minulla oli naisen sielu, mutta miehen ruumis”, Aalto sanoi nyt.

Hän totesi dokumentissa, kuinka hän on elänyt viisi vuosikymmentä väärässä kehossa, väärän sukupuolen identiteetillä, koska hän ei ole halunnut loukata muita tai aiheuttaa muissa hämmennystä. Nyt hän vihdoinkin rohkeni tekemään unelmoimansa ratkaisun. Olisihan se kaameaa katua kuolinvuoteellaan, kuinka on kärsinyt koko elämänsä, kun ei ole uskaltanut elää omaa elämää, elää itseään varten. Kuinka on pidätellyt omaa itseään piilossa, koska on halunnut miellyttää muita. Se kaikki tuhlattu aika.















Marja-Sisko Aalto. (kuva: Antti Hämäläinen / Ilta-Sanomat)

Yhteiskunnasta yksinäisyyteen

Alaskan erämaa, kesä 1992.

Ympärillä on vain kuusimetsää, rämeikköä ja kuivaa maata. Yllä valtaisa taivas. Lähin ihminen on kymmenien kilometrien päässä.

Christopher McCandless, 24, on täällä. Yksin.

Hän on yliopistosta valmistunut kaupunkilaisnuori, hyvätuloisen perheen poika, jonka kuuluisi elää hedonistista elämää korkeatuloisessa ammatissa, konservatiivisilla elämänarvoilla. Mutta hän hylkäsi kaiken sen, lahjoitti koko 24 000 dollarin omaisuutensa hyväntekeväisyyteen ja pakeni materialistista yhteiskuntaa - kauas pois, Alaskan erämaahan, askeettiseen luontoon.

McCandlessin seikkailut päättyivät lopulta nälkäännääntymiseen Alaskassa. Yli sata päivää erämaassa koitui kohtaloksi. Nuorukaisen tarina tuli maailman tietoisuuteen, kun toimittaja Jon Krakauer kirjoitti hänestä artikkelin Outside-aikakauslehteen.

Osa arvosti McCandlessin rohkeutta ja ihaili hänen idealismiaan. Monet tuomitsivat hänet idiootiksi, joka kuvitteli olevansa luontoa voimakkaampi.

Krakauer intoutui kirjoittamaan miehestä kirjan, nimeltään Into the Wild, jonka pohjalta tehtiin lopulta Hollywood-elokuva. McCandlessin kultti ja samalla kriittinen keskustelu voimistui entisestään. Suuri yleisö kritisoi - aiheesta - sitä, miten kokematon, huonosti varustautunut McCandless astui Alaskan armottomaan erämaahan. Se oli käytännössä itsemurha, sanottiin.

Oliko mitään syytä edes mennä metsään?

McCandless teki rohkean päätöksen. Nuoruuden huumassa hän ei suostunut alistumaan yhteiskunnan oravanpyörään, ja lähteä muiden tavoin luomaan uraa, raha ja maine mielessä. Hän halusi vain elää omaa elämäänsä, vapaana, onnellisena. Kaksi vuotta hän vaelsi reppu selässä halki Yhdysvaltojen, päätyen lopulta maan pohjoisimpaan kolkkaan. Monet kritisoivat häntä tästä. McCandless tuomittiin naiiviksi, ylimieliseksi, itsekeskeiseksi, narsistiksi, mieleltään sairaaksi. Ennen kaikkea haukuttiin edesvastuutonta päätöstä lähteä seikkailemaan Alaskaan - ilman tarvittavaa koulutusta ja varustusta.

On kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempaa pohtia, miksi McCandless pakeni yksin erämaahan kuin miten hän siellä suoriutui. Sitä paitsi, yli sata päivää autiomaassa, mukana ainoastaan makuupussin, riisin, metsästyskiväärin ja lukuisten kirjojen täyttämä rinkka, on kunnioitettava suoritus kaupunkilaisnuorelta, joka on aiemmin pysytellyt kaukana erämaassa elämisen realiteeteista.

Ei voida mielestäni sanoa, että McCandless olisi yliarvioinut itseään ja aliarvioinut luontoa: hän tiesi riskit. Sivistykseen palaaminen ei ollut lainkaan taattua. Erämaan armoille heittäytyminen oli vain pakko tehdä. Sitä oli mahdotonta väistää. Se oli koettava. Tuskin McCandless tiesi kuolevansa, ei se ollut itsemurha, mutta riskit oli hyväksytty osaksi todellisuutta. Sydän ei vain antanut muuta mahdollisuutta kuin astua luontoon, vaarantamaan oma elonsa.

Yhteiskunnan näkökulmasta McCandlessin pako on huolestuttava. Hänellä oli hyvät lähtökohdat, kaikki mahdollisuudet menestyksekkääseen elämään maailman huipulla, mutta hän ei halunnut sitä. Valitettavan usein saa surra, kun lahjakkaat nuoret mieluummin tuhoavat itsensä ja toisinaan myös ympäristönsä (esimerkiksi kouluammuskelijat), mutta Chris McCandlessin tapauksessa se herättää melkein pelkkää ihastusta. Riskien täyttämä seikkailu voittaa turvallisen elämän. Intohimo voittaa materian. Ideologia voittaa kaiken muun.

Yhteiskunnan kahleista oli irrottauduttava.

Ainoastaan miettiessä McCandlessin perheen tuskaa syntyy kielteisiä tunteita tästä päätöksestä hylätä vanha elämä.

Kaiken kaikkiaan arvostan Christopher McCandlessia. Monista yhteiskunnallisista asioista olen eri mieltä ja pidän häntä myös osaltaan naiivina ja koppavanakin, kuten monet hänen kriitikkonsa, mutta silti ei voi kuin ihailla sitä henkistä kanttia ja määrätietoisuutta. Toisinaan lukiessa McCandlessiin kohdistettua kritiikkiä, jota esittävät usein jo keski-iän saavuttaneet miehet, kuten esimerkiksi tämä Helsingin Sanomien kriitikko, en voi olla miettimättä samaa kuin Jon Krakauer kirjassaan: vihaavatko he McCandlessia kenties siksi, että hän muistuttaa liikaa heitä itseään nuorina?

Se menetetty intohimo, idealismi ja innostus elämään. Tilalle on tunkeutunut kyynisyys.

McCandlessin kohtaloksi koitui ilmeisesti myrkyllisen kasvin syöminen. Se vei voimat. Mies oli loukussa erämaassa, apua ei ollut saatavilla. Muutama viikko ennen lähestyvää kuolemaa McCandless kirjoitti päiväkirjaansa: Happiness is only real when shared. Hän tiesi tarinansa päättyvän ja ikään kuin myönsi olleensa väärässä: onnea ei löytynytkään yksinäisyydestä. Kaikki eivät ole Nuuskamuikkusia.

Mutta silti... sen täytyi olla sen arvoista. Christopher McCandless oli elänyt.


Christopher McCandless Alaskan erämaassa, takanaan hylätty bussi, jossa hän vietti yönsä. Kuva on otettu automaattilaukaisimella.