Tervanevan yksinäinen

Hiihtäjä harjoittelee maan sydämessä, Tervanevan suolla. Hän juoksee sauvojen kanssa, vajoten askelmillaan upottavaan suohon, mutta ponnistaa kaikin voimin, sauvojen avulla aina ylös ja ottaa seuraavan askeleen kohti kaukana maisemassa korkealle kurottavaa kuusien metsää. Kuola valuu, hiki tarrautuu ihoon. Hän kasvaa vahvaksi, sinnikkääksi luonteeksi. Hiihtäminen on hänelle kaikki kaikessa, tärkeintä maailmassa.

Kun kilpailut alkavat, hiihtäjä pystyy voittoihin saakka. Hän päihittää muiden maiden osallistujat. Hän saavuttaa sankarin maineen, hänelle puetaan viitta. Kaikki kansalaiset olivat kokeneet suunnatonta riemun tunnetta, kun he katsoivat hänen etenevän voittajaksi. He ottivat osaa iloon. He tulivat onnellisiksi, he tunsivat ylpeyttä. Hekin kokivat voittaneensa. Tämä sankari oli kaikista paras!

Maan isännöimiin kilpailuihin sankari valmistautui suosikkina. Hän voitti, kansa hurrasi – mutta hän jäi myöhemmin kiinni kielletyn, lisää voimaa antaneen aineen käyttämisestä. Kansa koki sankarin pettäneen heidät, vaikka päätöksen huijauksesta olivat tehneet ahneemmat miehet. Viitta revittiin sankarilta pois, hiihtäjä vajosi lumeen, pieneksi käpertyen. Hän tunnusti virheensä, kun muut valehtelivat syyttömyyttään ja antoivat hiihtäjän maineen, kaiken onnen kadota.

Lähti rakkaus, lähti perhe, myös työ ja terveys. Vuodet vierivät, vierellä pysyi vain häpeän tunne ja tyhjentyneet pääkallolla merkityt pullot. Mielessään tappio oli leimannut hänet. Se oli ohi, elämä.

Lähti lopuksi riisuttu sankarikin, ilman muiden katseita, ilman sanoja. Anteeksi pyytäen, kun esirippu laskeutui.

Sinä päivänä sanoma levisi ympäri maan suru mukanaan ja yksin lähteneelle miehelle puettiin takaisin menettämänsä sankarin viitta. Kyllä, se kuului hänelle, totesivat muut hiljaisella äänellä, samalla pala kurkussa kysyen, miksi kohtalo oli tämä.

Kuinka sieltä voittajan korokkeelta oli päädytty tähän, yksinäiseen hiipumiseen ja kesken päättyneeseen eloon?

Miksi tämä tarina toistuu aina uudelleen suomalaisessa urheilussa? Mitä voimme tehdä, ettei se enää koskaan toistuisi?

Urheilujournalismi on aina nousussa

Urheilusivuilla on liian vähän eri sanoja. Kun työhön kuuluu päivittäinen lehtien ja verkkojulkaisuiden urheilun aihepiiriin kuuluvien artikkeleiden lukeminen (kirjoittamisen ohessa), on ärsyttävää huomata, kuinka muutamat sanat toistuvat jatkuvasti eri merkityksissä. Toimittajien sanavarasto ammottaa tyhjyyttä.

Urheilujournalismissa yleisin sana on lukukokemuksieni mukaan nousta-verbi. Se on vieläpä useimmiten korkealla kirjoituksen kärjessä. Se on vaivaton leipätekstin ensimmäinen lause, jopa otsikko tai ingressi.

Nousi voittoon
Nousi I divisioonaan
Nousi tähdeksi
Nousi sankariksi
Nousi joukkueeseen
Nousi julkisuuteen
Nousi esille
Nousi puheenaiheeksi

Yksipuolinen ilmaisu. Tylsä kynä.

Ilmeisesti urheilukirjoittamisessa paikasta A paikkaan B siirtyminen on aina nouseminen, kun kyseessä on myönteinen liike. Nousemisen vastakohta on putoaminen, romahtaminen tai vastaava sana.

Sen verran on kulutettu kyseinen sana urheilusivuilla, että olen välttänyt sen käyttämistä viimeiseen asti. Mieluummin kiipeää voittoon, pääsee I divisioonaan, syttyy tähdeksi, saa sankarin viitan, valitaan joukkueeseen, ilmestyy julkisuuteen, astuu esille, otetaan puheenaiheeksi.

Kun samaa sanaa käyttää liikaa ja vieläpä eri merkityksissä, se menettää voimansa. Allekirjoittaneessa ei herätä enää mitään mielikuvaa tai tunnetta, kun jonkin kerrotaan nousseen jonnekin. Nousipa vaikka kuolleista.