Hiihtäjä harjoittelee maan sydämessä, Tervanevan suolla. Hän juoksee sauvojen kanssa, vajoten askelmillaan upottavaan suohon, mutta ponnistaa kaikin voimin, sauvojen avulla aina ylös ja ottaa seuraavan askeleen kohti kaukana maisemassa korkealle kurottavaa kuusien metsää. Kuola valuu, hiki tarrautuu ihoon. Hän kasvaa vahvaksi, sinnikkääksi luonteeksi. Hiihtäminen on hänelle kaikki kaikessa, tärkeintä maailmassa.
Kun kilpailut alkavat, hiihtäjä pystyy voittoihin saakka. Hän päihittää muiden maiden osallistujat. Hän saavuttaa sankarin maineen, hänelle puetaan viitta. Kaikki kansalaiset olivat kokeneet suunnatonta riemun tunnetta, kun he katsoivat hänen etenevän voittajaksi. He ottivat osaa iloon. He tulivat onnellisiksi, he tunsivat ylpeyttä. Hekin kokivat voittaneensa. Tämä sankari oli kaikista paras!
Maan isännöimiin kilpailuihin sankari valmistautui suosikkina. Hän voitti, kansa hurrasi – mutta hän jäi myöhemmin kiinni kielletyn, lisää voimaa antaneen aineen käyttämisestä. Kansa koki sankarin pettäneen heidät, vaikka päätöksen huijauksesta olivat tehneet ahneemmat miehet. Viitta revittiin sankarilta pois, hiihtäjä vajosi lumeen, pieneksi käpertyen. Hän tunnusti virheensä, kun muut valehtelivat syyttömyyttään ja antoivat hiihtäjän maineen, kaiken onnen kadota.
Lähti rakkaus, lähti perhe, myös työ ja terveys. Vuodet vierivät, vierellä pysyi vain häpeän tunne ja tyhjentyneet pääkallolla merkityt pullot. Mielessään tappio oli leimannut hänet. Se oli ohi, elämä.
Lähti lopuksi riisuttu sankarikin, ilman muiden katseita, ilman sanoja. Anteeksi pyytäen, kun esirippu laskeutui.
Sinä päivänä sanoma levisi ympäri maan suru mukanaan ja yksin lähteneelle miehelle puettiin takaisin menettämänsä sankarin viitta. Kyllä, se kuului hänelle, totesivat muut hiljaisella äänellä, samalla pala kurkussa kysyen, miksi kohtalo oli tämä.
Kuinka sieltä voittajan korokkeelta oli päädytty tähän, yksinäiseen hiipumiseen ja kesken päättyneeseen eloon?
Miksi tämä tarina toistuu aina uudelleen suomalaisessa urheilussa? Mitä voimme tehdä, ettei se enää koskaan toistuisi?
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Urheilujournalismi on aina nousussa
Urheilusivuilla on liian vähän eri sanoja. Kun työhön kuuluu päivittäinen lehtien ja verkkojulkaisuiden urheilun aihepiiriin kuuluvien artikkeleiden lukeminen (kirjoittamisen ohessa), on ärsyttävää huomata, kuinka muutamat sanat toistuvat jatkuvasti eri merkityksissä. Toimittajien sanavarasto ammottaa tyhjyyttä.
Urheilujournalismissa yleisin sana on lukukokemuksieni mukaan nousta-verbi. Se on vieläpä useimmiten korkealla kirjoituksen kärjessä. Se on vaivaton leipätekstin ensimmäinen lause, jopa otsikko tai ingressi.
Nousi voittoon
Nousi I divisioonaan
Nousi tähdeksi
Nousi sankariksi
Nousi joukkueeseen
Nousi julkisuuteen
Nousi esille
Nousi puheenaiheeksi
Yksipuolinen ilmaisu. Tylsä kynä.
Ilmeisesti urheilukirjoittamisessa paikasta A paikkaan B siirtyminen on aina nouseminen, kun kyseessä on myönteinen liike. Nousemisen vastakohta on putoaminen, romahtaminen tai vastaava sana.
Sen verran on kulutettu kyseinen sana urheilusivuilla, että olen välttänyt sen käyttämistä viimeiseen asti. Mieluummin kiipeää voittoon, pääsee I divisioonaan, syttyy tähdeksi, saa sankarin viitan, valitaan joukkueeseen, ilmestyy julkisuuteen, astuu esille, otetaan puheenaiheeksi.
Kun samaa sanaa käyttää liikaa ja vieläpä eri merkityksissä, se menettää voimansa. Allekirjoittaneessa ei herätä enää mitään mielikuvaa tai tunnetta, kun jonkin kerrotaan nousseen jonnekin. Nousipa vaikka kuolleista.
Urheilujournalismissa yleisin sana on lukukokemuksieni mukaan nousta-verbi. Se on vieläpä useimmiten korkealla kirjoituksen kärjessä. Se on vaivaton leipätekstin ensimmäinen lause, jopa otsikko tai ingressi.
Nousi voittoon
Nousi I divisioonaan
Nousi tähdeksi
Nousi sankariksi
Nousi joukkueeseen
Nousi julkisuuteen
Nousi esille
Nousi puheenaiheeksi
Yksipuolinen ilmaisu. Tylsä kynä.
Ilmeisesti urheilukirjoittamisessa paikasta A paikkaan B siirtyminen on aina nouseminen, kun kyseessä on myönteinen liike. Nousemisen vastakohta on putoaminen, romahtaminen tai vastaava sana.
Sen verran on kulutettu kyseinen sana urheilusivuilla, että olen välttänyt sen käyttämistä viimeiseen asti. Mieluummin kiipeää voittoon, pääsee I divisioonaan, syttyy tähdeksi, saa sankarin viitan, valitaan joukkueeseen, ilmestyy julkisuuteen, astuu esille, otetaan puheenaiheeksi.
Kun samaa sanaa käyttää liikaa ja vieläpä eri merkityksissä, se menettää voimansa. Allekirjoittaneessa ei herätä enää mitään mielikuvaa tai tunnetta, kun jonkin kerrotaan nousseen jonnekin. Nousipa vaikka kuolleista.
torstai 9. joulukuuta 2010
Maahanmuuttajien Malmö
Malmön asukkaista puolet on ulkomaalaisia. Heidän väkilukunsa kasvaa, samalla ruotsalaiset muuttavat kaupungista pois.
Irakilaisen kauppiaan Raadin, 55, mielestä Malmö alkaa muistuttaa liikaa Lähi-itää.
”Tämä oli parempi paikka 20 vuotta sitten, kun muutimme perheeni kanssa tänne”, hän huokaa. ”Malmö oli ennen eurooppalainen kaupunki.”
Viime vuonna rekisteröitiin yli 110 viharikosta. Niiden takana eivät olleet ruotsalaiset, vaan toistensa kimppuun käyneet ulkomaalaiset.
”Luulen, että Ruotsi muuttaa maahanmuuttopolitiikkaansa lähitulevaisuudessa”, Raad sanoo.
Aiemmin tänä vuonna Malmön muslimit hyökkäsivät juutalaisten kimppuun.
”Syynä oli Gazan sota”, sanoo Njamou, 30-vuotias kamerunilainen perheenisä.
Sekasorrosta uutisoitiin Yhdysvalloissa asti.
”Se oli kaaosta. Muslimit tuhosivat juutalaisten autoja, koteja ja yrityksiä”, Njamou kertoo. ”Juutalaiset yrittivät saada apua poliisilta, mutta poliisit eivät uskaltaneet auttaa, koska he pelkäsivät suututtavansa muslimit entistä pahemmin.”
Poliisi ei puuttunut tilanteeseen. Juutalaisten oli lähdettävä Malmöstä.
”Täällä ei ole enää juutalaisia”, Raad sanoo ja kohauttaa olkapäitään.
Folkets Parkin urheiluhalli täyttyy ihmisistä. Malmön kaupunki on asentanut seinälle suuren kuvaruudun. He näyttävät kaikki jalkapallon MM-lopputurnauksen ottelut. Oli ottelu mikä tahansa, paikalle saapuu molempien osapuolien kannattajia. Heistä löytyy poikkeuksetta kyseisten maiden kansalaisia.
He ovat kaikki muuttaneet Malmöhön – avoimen Ruotsin ensimmäiseen kaupunkiin etelästä tultaessa. Mutta perinteiset ruotsalaiset puuttuvat katukuvasta. Missä ovat sinisilmäiset pellavapäät?
Missä on ruotsalaisuus? Miksi ketään täällä ei kiinnosta kruununprinsessa Victorian häät?
Tilastot osoittavat, että samalla kun ulkomaalaisten väkiluku Malmössä kasvaa, on ruotsalaisten määrä kaventunut. He muuttavat Malmöstä muualle. Ruotsalaiset eivät halua muuttaa Malmöhön. Muuttovirta vie maaseudulta Göteborgiin ja Tukholmaan, mutta ei Malmöhön.
”Ei heitä voi syyttää”, sanoo Njamou. ”He pelkäävät.”
Mitä he pelkäävät?
”Sitä, että tulevaisuudessa oikeat ruotsalaiset katoavat. He pelkäävät menettävänsä työpaikkansa, kun ulkomaalaiset tuovat tänne lisää kilpailua. He pelkäävät menettävänsä vaikutusvaltaansa, kun ulkomaalaisten osuus väestössä ja näin ollen demokraattisessa päätöksenteossa kasvaa”, hän luettelee.
Huolenaiheet ovat samat kuin suomalaisillakin maahanmuuttokriitikoilla, samat kuin paikallisväestöllä missä maassa tahansa. Njamou sanoo ymmärtävänsä ruotsalaisia.
Njamou tervehtii tuntemattomiakin ihmisiä kadulla. Etenkin muita tummaihoisia. Malmössä heitä riittää. Noin puolet kaupungin asukkaista on maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Kansallisuuksia on yli 170.
Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa voi tunnetusti kuvailla sanoin avoimet ovet, mutta miksi ulkomaalaiset ovat päätyneet nimenomaan Malmöhön?
”Se on hyvä kysymys”, Njamou hymyilee.
Hän on kotoisin Kamerunista. Valmistuttuaan yliopistosta hän lähti Tanskaan, josta hän muutti kaksi vuotta sitten Ruotsin puolelle Malmöön.
”Täällä on huomattavasti halvempaa. Täältä saan vaimoni kanssa 5000 kruunun (noin 500 euroa) kuukausivuokralla asunnon, jossa on kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö. Kööpenhaminassa hinta olisi monta kertaa suurempi.”
Hänen Emile-vaimonsa on myös kamerunilainen.
He lähtivät kotimaastaan, koska heillä oli kunnianhimoa. Ilmainen koulutus innosti. He ovat asettuneet aloilleen Malmöhön. Kuusivuotias Teddy-poika puhuu vain ruotsia. Hän aloittaa syksyllä koulun, tavallisessa ruotsalaisessa koulussa.
Malmö on liitetty Euroopan mantereeseen. Vuonna 2000 valmistui kahdeksan kilometriä pitkä silta Malmöstä Kööpenhaminaan. Siltaa pitkin kulkee rautatie. Matka keskustasta keskustaan vie vain 35 minuuttia.
Silta on kohentanut Malmön taloutta, joka oli viime vuosisadan lopulla kuihtumassa.
”Moni malmöläinen käy töissä Kööpenhaminassa, ja koska he asuvat Malmössä, he tuovat Kööpenhaminassa ansaitsemansa rahat takaisin Malmöhön ja ruotsalaiselle yhteiskunnalle”, Njamou selvittää.
Hän on arkipäivät töissä malmöläisessä supermarketissa, viikonloppuisin hän käy siivoamassa kööpenhaminalaista lihakauppaa. Hän sanoo olevansa onnellinen, vaikka hän ei ole onnistunut hyödyntämään Tanskassa opiskelemaansa rakennusmestarin tutkintoa.
”Malmö on rikastunut sillan avulla. Kuvittele, että kaupunkimme on rakentamassa metroa.”
Silta avaa yhteyden Eurooppaan, ja se vaikuttaa siihen, miksi Malmössä asuu runsaasti ulkomaalaisia.
”Malmö on eurooppalaisen pääkaupungin eli Kööpenhaminan vieressä. Sieltä tulee ihmisiä”, sanoo Raad, joka on pitänyt 20 vuotta omaa elintarvikeliikettään Malmössä.
Irakilaiset ovat Malmön suurin ulkomaalaisryhmä, tanskalaiset ovat toisena.
Raad katselee hymyillen, kun kauppa käy. Hänen kaksi maanmiestään seisoo kassalla. He naputtelevat kassakonetta, luukku aukeaa, rahat sisään, vaihtorahat ulos. Kiitos. Elintarvikeliike on perheyritys.
Raad kertoo sotineensa Irakissa aiempina vuosikymmeninä, kun maa kävi taisteluita Irania vastaan.
”Ennen Saddamin [Hussein] aikaa”, hän korostaa.
Hän vaaransi henkensä isänmaansa puolesta
”Annoin Irakille kaikkeni, olin valmis vuodattamaan vertani”, Raad sanoo ja tekee kämmenellään viiltoliikkeen toiseen käsivarteensa. ”Mutta Irak ei antanut meille mitään”, hän harmittelee ja katsoo pitkään silmiin.
Siksi he muuttivat Ruotsiin. Hän sanoo olevansa perheineen onnellinen täällä.
”Ruotsalainen yhteiskunta auttoi meitä alusta alkaen. He antoivat meille mahdollisuuden perustaa tämän kaupan”, hän kiittelee. ”Ruotsi välittää meistä. Irak ei välittänyt.”
Ei ole mitään syytä palata Irakiin.
Malmössä asuu 10 000 irakilaista. Heidän välillään ei kuitenkaan ole samanlaista sidettä kuin esimerkiksi afrikkalaisilla.
”Syynä on uskonto. Me olemme ateisteja”, Raad sanoo perheestään. ”Emme voi olla tekemisissä uskovaisten irakilaisten kanssa.”
SASHA HUTTUNEN
MALMÖ
[Julkaisu lyhennettynä Maailman Kuvalehdessä 12/2010]
Njamou viihtyy monikulttuurisen Malmön kaduilla.
Raadin omistama elintarvikeliike on perheyritys.
Irakilaisen kauppiaan Raadin, 55, mielestä Malmö alkaa muistuttaa liikaa Lähi-itää.
”Tämä oli parempi paikka 20 vuotta sitten, kun muutimme perheeni kanssa tänne”, hän huokaa. ”Malmö oli ennen eurooppalainen kaupunki.”
Viime vuonna rekisteröitiin yli 110 viharikosta. Niiden takana eivät olleet ruotsalaiset, vaan toistensa kimppuun käyneet ulkomaalaiset.
”Luulen, että Ruotsi muuttaa maahanmuuttopolitiikkaansa lähitulevaisuudessa”, Raad sanoo.
Aiemmin tänä vuonna Malmön muslimit hyökkäsivät juutalaisten kimppuun.
”Syynä oli Gazan sota”, sanoo Njamou, 30-vuotias kamerunilainen perheenisä.
Sekasorrosta uutisoitiin Yhdysvalloissa asti.
”Se oli kaaosta. Muslimit tuhosivat juutalaisten autoja, koteja ja yrityksiä”, Njamou kertoo. ”Juutalaiset yrittivät saada apua poliisilta, mutta poliisit eivät uskaltaneet auttaa, koska he pelkäsivät suututtavansa muslimit entistä pahemmin.”
Poliisi ei puuttunut tilanteeseen. Juutalaisten oli lähdettävä Malmöstä.
”Täällä ei ole enää juutalaisia”, Raad sanoo ja kohauttaa olkapäitään.
Folkets Parkin urheiluhalli täyttyy ihmisistä. Malmön kaupunki on asentanut seinälle suuren kuvaruudun. He näyttävät kaikki jalkapallon MM-lopputurnauksen ottelut. Oli ottelu mikä tahansa, paikalle saapuu molempien osapuolien kannattajia. Heistä löytyy poikkeuksetta kyseisten maiden kansalaisia.
He ovat kaikki muuttaneet Malmöhön – avoimen Ruotsin ensimmäiseen kaupunkiin etelästä tultaessa. Mutta perinteiset ruotsalaiset puuttuvat katukuvasta. Missä ovat sinisilmäiset pellavapäät?
Missä on ruotsalaisuus? Miksi ketään täällä ei kiinnosta kruununprinsessa Victorian häät?
Tilastot osoittavat, että samalla kun ulkomaalaisten väkiluku Malmössä kasvaa, on ruotsalaisten määrä kaventunut. He muuttavat Malmöstä muualle. Ruotsalaiset eivät halua muuttaa Malmöhön. Muuttovirta vie maaseudulta Göteborgiin ja Tukholmaan, mutta ei Malmöhön.
”Ei heitä voi syyttää”, sanoo Njamou. ”He pelkäävät.”
Mitä he pelkäävät?
”Sitä, että tulevaisuudessa oikeat ruotsalaiset katoavat. He pelkäävät menettävänsä työpaikkansa, kun ulkomaalaiset tuovat tänne lisää kilpailua. He pelkäävät menettävänsä vaikutusvaltaansa, kun ulkomaalaisten osuus väestössä ja näin ollen demokraattisessa päätöksenteossa kasvaa”, hän luettelee.
Huolenaiheet ovat samat kuin suomalaisillakin maahanmuuttokriitikoilla, samat kuin paikallisväestöllä missä maassa tahansa. Njamou sanoo ymmärtävänsä ruotsalaisia.
Njamou tervehtii tuntemattomiakin ihmisiä kadulla. Etenkin muita tummaihoisia. Malmössä heitä riittää. Noin puolet kaupungin asukkaista on maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Kansallisuuksia on yli 170.
Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa voi tunnetusti kuvailla sanoin avoimet ovet, mutta miksi ulkomaalaiset ovat päätyneet nimenomaan Malmöhön?
”Se on hyvä kysymys”, Njamou hymyilee.
Hän on kotoisin Kamerunista. Valmistuttuaan yliopistosta hän lähti Tanskaan, josta hän muutti kaksi vuotta sitten Ruotsin puolelle Malmöön.
”Täällä on huomattavasti halvempaa. Täältä saan vaimoni kanssa 5000 kruunun (noin 500 euroa) kuukausivuokralla asunnon, jossa on kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö. Kööpenhaminassa hinta olisi monta kertaa suurempi.”
Hänen Emile-vaimonsa on myös kamerunilainen.
He lähtivät kotimaastaan, koska heillä oli kunnianhimoa. Ilmainen koulutus innosti. He ovat asettuneet aloilleen Malmöhön. Kuusivuotias Teddy-poika puhuu vain ruotsia. Hän aloittaa syksyllä koulun, tavallisessa ruotsalaisessa koulussa.
Malmö on liitetty Euroopan mantereeseen. Vuonna 2000 valmistui kahdeksan kilometriä pitkä silta Malmöstä Kööpenhaminaan. Siltaa pitkin kulkee rautatie. Matka keskustasta keskustaan vie vain 35 minuuttia.
Silta on kohentanut Malmön taloutta, joka oli viime vuosisadan lopulla kuihtumassa.
”Moni malmöläinen käy töissä Kööpenhaminassa, ja koska he asuvat Malmössä, he tuovat Kööpenhaminassa ansaitsemansa rahat takaisin Malmöhön ja ruotsalaiselle yhteiskunnalle”, Njamou selvittää.
Hän on arkipäivät töissä malmöläisessä supermarketissa, viikonloppuisin hän käy siivoamassa kööpenhaminalaista lihakauppaa. Hän sanoo olevansa onnellinen, vaikka hän ei ole onnistunut hyödyntämään Tanskassa opiskelemaansa rakennusmestarin tutkintoa.
”Malmö on rikastunut sillan avulla. Kuvittele, että kaupunkimme on rakentamassa metroa.”
Silta avaa yhteyden Eurooppaan, ja se vaikuttaa siihen, miksi Malmössä asuu runsaasti ulkomaalaisia.
”Malmö on eurooppalaisen pääkaupungin eli Kööpenhaminan vieressä. Sieltä tulee ihmisiä”, sanoo Raad, joka on pitänyt 20 vuotta omaa elintarvikeliikettään Malmössä.
Irakilaiset ovat Malmön suurin ulkomaalaisryhmä, tanskalaiset ovat toisena.
Raad katselee hymyillen, kun kauppa käy. Hänen kaksi maanmiestään seisoo kassalla. He naputtelevat kassakonetta, luukku aukeaa, rahat sisään, vaihtorahat ulos. Kiitos. Elintarvikeliike on perheyritys.
Raad kertoo sotineensa Irakissa aiempina vuosikymmeninä, kun maa kävi taisteluita Irania vastaan.
”Ennen Saddamin [Hussein] aikaa”, hän korostaa.
Hän vaaransi henkensä isänmaansa puolesta
”Annoin Irakille kaikkeni, olin valmis vuodattamaan vertani”, Raad sanoo ja tekee kämmenellään viiltoliikkeen toiseen käsivarteensa. ”Mutta Irak ei antanut meille mitään”, hän harmittelee ja katsoo pitkään silmiin.
Siksi he muuttivat Ruotsiin. Hän sanoo olevansa perheineen onnellinen täällä.
”Ruotsalainen yhteiskunta auttoi meitä alusta alkaen. He antoivat meille mahdollisuuden perustaa tämän kaupan”, hän kiittelee. ”Ruotsi välittää meistä. Irak ei välittänyt.”
Ei ole mitään syytä palata Irakiin.
Malmössä asuu 10 000 irakilaista. Heidän välillään ei kuitenkaan ole samanlaista sidettä kuin esimerkiksi afrikkalaisilla.
”Syynä on uskonto. Me olemme ateisteja”, Raad sanoo perheestään. ”Emme voi olla tekemisissä uskovaisten irakilaisten kanssa.”
SASHA HUTTUNEN
MALMÖ
[Julkaisu lyhennettynä Maailman Kuvalehdessä 12/2010]
Njamou viihtyy monikulttuurisen Malmön kaduilla.
Raadin omistama elintarvikeliike on perheyritys.
torstai 28. lokakuuta 2010
Ratikassa
Seisoin Mannerheimintiellä. Nousin kohdalleni pysähtyneeseen ratikkaan.
Kyydissään vain yksi ihminen.
Michael Jackson.
”Eksä ookaan kuollut?” kysyin suomeksi.
”En”, Michael Jackson vastasi.
Hymyilimme. Löimme yläfemmat.
Kyydissään vain yksi ihminen.
Michael Jackson.
”Eksä ookaan kuollut?” kysyin suomeksi.
”En”, Michael Jackson vastasi.
Hymyilimme. Löimme yläfemmat.
Koirankopissa
19.10.2010
Journalisti on vallan vahtikoira, vanha viisaus opettaa. Tämä tulkinta on hieman vanhentunut, mutta se pitää edelleen paikkansa.
Politiikan toimittaja tarkkailee, että esimerkiksi pääministeri ei käytä valtaansa väärin. Mikäli pääministeri sortuu moraalittomaksi, on lehdistön kerrottava se kansalle.
Mikä on urheilutoimittajan tehtävä? Kuka on urheilutoimittajan vahdittavana?
Politiikan toimittajan on oltava kriittinen kansanedustajia kohtaan, sillä heillä on vastuu kansalaisille. He ovat päättäjiä. He ovat julkisessa virassa, joka vaikuttaa kansalaisiin.
Kuuluuko urheilutoimittajan kritisoida urheilijaa, mikäli hän ei menesty? Onko vaadittava voittoja? Huippusuorituksia on arvostettava, kuten kulttuurissakin, mutta miten on kritiikin laita? Vaikuttaako suomalainen urheilumenestys kansalaisten hyvinvointiin?
On arvioitu, että Suomen vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruus edesauttoi toipumista lamasta. Se kohotti kansallista itsetuntoa - valheellisesti?
Urheilutoimittajat edustavat urheilukansaa. Jos valmentaja ei valmenna Suomea voittoon, on häntä kritisoitava. Voittoja on vaadittava. Tietysti kaikki pitää suhteuttaa odotusarvoihin. On oltava realistinen.
Mutta entäpä seurajoukkueet? Kuuluuko valtakunnallisen lehden kritisoida yksittäisen paikallisjoukkueen valmentajaa, jos hänen luotsaamansa joukkue häviää säännöllisesti? Miksi pitäisi?
Turun Palloseura on jääkiekon SM-liigassa viimeisenä. TPS:n päävalmentaja Heikki Leime on kerännyt kritiikkiä. Lehdistö on kyseenalaistanut hänen asemansa TPS:n päävalmentajana. Onko se journalismin tehtävä? Kuinka julkinen ja kansaa koskettava ammatti on ammattilaisliigan jääkiekkovalmentaja? Onko urheilujournalismi viihdettä?
Kuinka vakavaa on huippu-urheilu? Kuuluuko lehdistön kyseenalaistaa Heikki Leimeen työpaikka?
20.10.2010
TPS lähetti illalla tiedotteen: Heikki Leime on vapautettu tehtävistään. Se on kiertoilmaisu erottamiselle.
28.10.2010
Olen miettinyt, ja olen siinä (itsestään selvässä?) lopputuloksessa, että journalismin keskeinen tehtävä on kyseenalaistaminen. Ei ole erityistä journalismia, jos journalisti vain toistelee auktoriteettien (kuten Heikki Leimeen) sanomisia. Ne sanomiset pitää kyseenalaistaa. Median on kysyttävä valmentajalta (kuten se Leimeeltä kysyikin), miksi joukkue hävisi, miksi se hävisi 13 kertaa. Jos toimittaja ei saa mielestään pätevää vastausta, on kysyttävä lisää. On kyseenalaistettava.
Mikäli valmentaja ei anna vastauksia, hänen julkikuvansa murenee, kannattajat (joiden rahoilla ostetaan kausikortteja ja oheistuotteita, jotka puolestaan rahoittavat seuran toiminnan) eivät enää käy otteluissa, jääkiekko-organisaation talous (ja julkikuva) kärsii ja se päätyy erottamaan valmentajan. Journalismin tehtävä tässä yhtälössä on kyseenalaistaa, esittää kysymyksiä kansalaisten ja kannattajien puolesta. Journalismi ei erota ketään, luulisin.
Siksi uskon, että urheilutoimittaja ei varsinaisesti vahdi ketään (paitsi pitää silmänsä auki urheilumaailman epäoikeudenmukaisuudelle ja moraalittomuudelle), vaan sen varsinainen tehtävä on kyseenalaistaa, selvittää syitä - ja salaa toivoa suomalaisten menestystä.
Journalisti on vallan vahtikoira, vanha viisaus opettaa. Tämä tulkinta on hieman vanhentunut, mutta se pitää edelleen paikkansa.
Politiikan toimittaja tarkkailee, että esimerkiksi pääministeri ei käytä valtaansa väärin. Mikäli pääministeri sortuu moraalittomaksi, on lehdistön kerrottava se kansalle.
Mikä on urheilutoimittajan tehtävä? Kuka on urheilutoimittajan vahdittavana?
Politiikan toimittajan on oltava kriittinen kansanedustajia kohtaan, sillä heillä on vastuu kansalaisille. He ovat päättäjiä. He ovat julkisessa virassa, joka vaikuttaa kansalaisiin.
Kuuluuko urheilutoimittajan kritisoida urheilijaa, mikäli hän ei menesty? Onko vaadittava voittoja? Huippusuorituksia on arvostettava, kuten kulttuurissakin, mutta miten on kritiikin laita? Vaikuttaako suomalainen urheilumenestys kansalaisten hyvinvointiin?
On arvioitu, että Suomen vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruus edesauttoi toipumista lamasta. Se kohotti kansallista itsetuntoa - valheellisesti?
Urheilutoimittajat edustavat urheilukansaa. Jos valmentaja ei valmenna Suomea voittoon, on häntä kritisoitava. Voittoja on vaadittava. Tietysti kaikki pitää suhteuttaa odotusarvoihin. On oltava realistinen.
Mutta entäpä seurajoukkueet? Kuuluuko valtakunnallisen lehden kritisoida yksittäisen paikallisjoukkueen valmentajaa, jos hänen luotsaamansa joukkue häviää säännöllisesti? Miksi pitäisi?
Turun Palloseura on jääkiekon SM-liigassa viimeisenä. TPS:n päävalmentaja Heikki Leime on kerännyt kritiikkiä. Lehdistö on kyseenalaistanut hänen asemansa TPS:n päävalmentajana. Onko se journalismin tehtävä? Kuinka julkinen ja kansaa koskettava ammatti on ammattilaisliigan jääkiekkovalmentaja? Onko urheilujournalismi viihdettä?
Kuinka vakavaa on huippu-urheilu? Kuuluuko lehdistön kyseenalaistaa Heikki Leimeen työpaikka?
20.10.2010
TPS lähetti illalla tiedotteen: Heikki Leime on vapautettu tehtävistään. Se on kiertoilmaisu erottamiselle.
28.10.2010
Olen miettinyt, ja olen siinä (itsestään selvässä?) lopputuloksessa, että journalismin keskeinen tehtävä on kyseenalaistaminen. Ei ole erityistä journalismia, jos journalisti vain toistelee auktoriteettien (kuten Heikki Leimeen) sanomisia. Ne sanomiset pitää kyseenalaistaa. Median on kysyttävä valmentajalta (kuten se Leimeeltä kysyikin), miksi joukkue hävisi, miksi se hävisi 13 kertaa. Jos toimittaja ei saa mielestään pätevää vastausta, on kysyttävä lisää. On kyseenalaistettava.
Mikäli valmentaja ei anna vastauksia, hänen julkikuvansa murenee, kannattajat (joiden rahoilla ostetaan kausikortteja ja oheistuotteita, jotka puolestaan rahoittavat seuran toiminnan) eivät enää käy otteluissa, jääkiekko-organisaation talous (ja julkikuva) kärsii ja se päätyy erottamaan valmentajan. Journalismin tehtävä tässä yhtälössä on kyseenalaistaa, esittää kysymyksiä kansalaisten ja kannattajien puolesta. Journalismi ei erota ketään, luulisin.
Siksi uskon, että urheilutoimittaja ei varsinaisesti vahdi ketään (paitsi pitää silmänsä auki urheilumaailman epäoikeudenmukaisuudelle ja moraalittomuudelle), vaan sen varsinainen tehtävä on kyseenalaistaa, selvittää syitä - ja salaa toivoa suomalaisten menestystä.
tiistai 28. syyskuuta 2010
Täällä tänään
Kuului kaikuva napsahdus. Valot sammuivat. Kaikki pimeni. Autioituneelta jalkapallostadionilta katkaistiin sähkö. Istuin yksin katsomossa, sylissäni laptop.
En päässyt enää internetiin. Ei ollut yhteyttä. Olin keskellä ei-mitään, Liettuan pääkaupungin Vilnan lähiössä, ankeiden kerrostalojen ympäröimänä. Pimeydessä.
Minulla oli kaksi tuntia aikaa lähettää reportaasi kotitoimitukseen Suomeen.
Oli heinäkuun ilta, vuosi 2009.
Laitoin laptopini olkalaukkuuni ja lähdin juoksemaan pimeille kaduille. Hotelli olisi toisella puolella kaupunkia. Siellä ei ollut internet-yhteyttä. Kello oli melkein yksitoista. Mistä löytyisi internet? Jos siinä kiireessä olisi ehtinyt pysähtyä miettimään suurempaa kuvaa, olisin varmaankin miettinyt, miten minun käy jos en saa artikkeliani seuraavan päivän lehteen. Olisin luultavasti myös miettinyt, miksi minä eksynyt pikkupoika olen täällä Neuvostoliiton laitamilla.
Onni potkaisi pientä takapuoltani. Radisson SAS -hotellin sininen valo häikäisi. Länsimaalaisuutta. Hienoutta. Siellä olisi varmasti internet.
Ryntäsin receptioniin, liioitteleva it's an emergency -avunpyyntö ja sain internet-yhteyden laptopiini. Viimeinen oikoluku artikkelilleni - kahdesti - ja sen lähetys sähköpostitse kotitoimitukseen Helsingin Aleksanterinkadulle. Onnistuminen!
Maailman keventynein olo. Olisin voinut liitää, melkein lentää. En muista seuraavasta tunnista mitään. Istuin kadulla, nojasin seinään ja join litran tuoppia. Euforia, euforia, euforia.
Iltalehti 17.7.2009, urheilu s. 6
Pyhä kolminaisuus
Antti Muurinen, Klubi ja europelit palasivat voitokkaasti yhteen.
Sasha Huttunen
Vilna
FK Vetra - HJK 0 - 1
[...]
Journalismi-sana on syntynyt ranskan kielen sanasta jour. Se merkitsee päivää. Journalismi kertoo kriittisesti, puolueettomasti ja oikeudenmukaisesti päivän tapahtumat. Journalismi on läsnä. Siksi on mielestäni arvokasta, että journalistit todella menevät sinne, missä tapahtuu. Ei tyydytä pelkkään puheluun tai ulkomaalaisten lähteiden käyttämiseen.
Syventävien henkilökuvien ohella parasta journalismissa on mielestäni se, kun avautuu mahdollisuus lähteä raportoimaan mielenkiintoista tapahtumaa tai ilmiötä - ulkomaillekin asti. Esimerkiksi Vilnaan, jossa Suomen jalkapalloylpeys HJK (Helsingin Jalkapalloklubi) pelasi Eurooppa-liigan karsintakierroksen ottelussa liettualaista FK Vetraa vastaan. Olin ainoana suomalaistoimittajana paikalla, kymmenien liettualaistoimittajien keskellä. Olen ylpeä siitä.
Kun lähtee kauas raportoimaan, on raportissakin osoitettava läsnäoloa. Sitä, että olen ollut siellä havainnoimassa tapahtumia. Suomalaisesta näkökulmasta, mutta silti journalistisesti. Lukiessani kolmasosan sivusta täyttävää otteluraporttiani säilyneessä Iltalehdessä, löydän muutamia huvittavia selostuksia, kuten:
”[...] Vilnan illassa helsinkiläiset olivat onnekkaampi osapuoli. Lähes koko päivän kestänyt sadekin lakkasi vain hieman ennen ottelun alkua, mikä oli Klubin pallonhallintaan pyrkivän pelityylin kannalta eduksi. [...]”
Mieleen palautuu myös muistoja seikkailusta. Kuinka ystäväni kanssa juoksimme litimärkinä Vilnan keskusaukiolla, kun kaatosade oli hyökännyt pilviseltä taivaalta. Olihan se melkoinen matka. Viisi päivää, laivaa ja linja-autoja käyttäen. Lentäminen on huijaamista. Lopulta konkreettisesti säilyy vain pieni lehtileike, joka kertoo HJK:n voittaneen Vilnan illassa 1-0. Harmi vain, että seuraavalla viikolla Helsingissä liettualaiset voittivat kahdella maalilla.
En päässyt enää internetiin. Ei ollut yhteyttä. Olin keskellä ei-mitään, Liettuan pääkaupungin Vilnan lähiössä, ankeiden kerrostalojen ympäröimänä. Pimeydessä.
Minulla oli kaksi tuntia aikaa lähettää reportaasi kotitoimitukseen Suomeen.
Oli heinäkuun ilta, vuosi 2009.
Laitoin laptopini olkalaukkuuni ja lähdin juoksemaan pimeille kaduille. Hotelli olisi toisella puolella kaupunkia. Siellä ei ollut internet-yhteyttä. Kello oli melkein yksitoista. Mistä löytyisi internet? Jos siinä kiireessä olisi ehtinyt pysähtyä miettimään suurempaa kuvaa, olisin varmaankin miettinyt, miten minun käy jos en saa artikkeliani seuraavan päivän lehteen. Olisin luultavasti myös miettinyt, miksi minä eksynyt pikkupoika olen täällä Neuvostoliiton laitamilla.
Onni potkaisi pientä takapuoltani. Radisson SAS -hotellin sininen valo häikäisi. Länsimaalaisuutta. Hienoutta. Siellä olisi varmasti internet.
Ryntäsin receptioniin, liioitteleva it's an emergency -avunpyyntö ja sain internet-yhteyden laptopiini. Viimeinen oikoluku artikkelilleni - kahdesti - ja sen lähetys sähköpostitse kotitoimitukseen Helsingin Aleksanterinkadulle. Onnistuminen!
Maailman keventynein olo. Olisin voinut liitää, melkein lentää. En muista seuraavasta tunnista mitään. Istuin kadulla, nojasin seinään ja join litran tuoppia. Euforia, euforia, euforia.
Iltalehti 17.7.2009, urheilu s. 6
Pyhä kolminaisuus
Antti Muurinen, Klubi ja europelit palasivat voitokkaasti yhteen.
Sasha Huttunen
Vilna
FK Vetra - HJK 0 - 1
[...]
Journalismi-sana on syntynyt ranskan kielen sanasta jour. Se merkitsee päivää. Journalismi kertoo kriittisesti, puolueettomasti ja oikeudenmukaisesti päivän tapahtumat. Journalismi on läsnä. Siksi on mielestäni arvokasta, että journalistit todella menevät sinne, missä tapahtuu. Ei tyydytä pelkkään puheluun tai ulkomaalaisten lähteiden käyttämiseen.
Syventävien henkilökuvien ohella parasta journalismissa on mielestäni se, kun avautuu mahdollisuus lähteä raportoimaan mielenkiintoista tapahtumaa tai ilmiötä - ulkomaillekin asti. Esimerkiksi Vilnaan, jossa Suomen jalkapalloylpeys HJK (Helsingin Jalkapalloklubi) pelasi Eurooppa-liigan karsintakierroksen ottelussa liettualaista FK Vetraa vastaan. Olin ainoana suomalaistoimittajana paikalla, kymmenien liettualaistoimittajien keskellä. Olen ylpeä siitä.
Kun lähtee kauas raportoimaan, on raportissakin osoitettava läsnäoloa. Sitä, että olen ollut siellä havainnoimassa tapahtumia. Suomalaisesta näkökulmasta, mutta silti journalistisesti. Lukiessani kolmasosan sivusta täyttävää otteluraporttiani säilyneessä Iltalehdessä, löydän muutamia huvittavia selostuksia, kuten:
”[...] Vilnan illassa helsinkiläiset olivat onnekkaampi osapuoli. Lähes koko päivän kestänyt sadekin lakkasi vain hieman ennen ottelun alkua, mikä oli Klubin pallonhallintaan pyrkivän pelityylin kannalta eduksi. [...]”
Mieleen palautuu myös muistoja seikkailusta. Kuinka ystäväni kanssa juoksimme litimärkinä Vilnan keskusaukiolla, kun kaatosade oli hyökännyt pilviseltä taivaalta. Olihan se melkoinen matka. Viisi päivää, laivaa ja linja-autoja käyttäen. Lentäminen on huijaamista. Lopulta konkreettisesti säilyy vain pieni lehtileike, joka kertoo HJK:n voittaneen Vilnan illassa 1-0. Harmi vain, että seuraavalla viikolla Helsingissä liettualaiset voittivat kahdella maalilla.
Elävältä
Julia Tukiainen makaa järjestysmiesten taltuttamana herttoniemeläisen baarin parkkipaikalla. Hän kirkuu hysteerisesti haistavittua ja itkee. Johanna-sisko yrittää yhdessä järjestysmiesten kanssa rauhoittaa Juliaa. Poliisit on pyydetty paikalle. Heitä odotetaan. On myöhäinen lauantai-ilta.
Yli kymmenen humalaista on parkkipaikalla seuraamassa tapahtumaa. He kuvaavat Tukiaisia.
Maanantaina YouTubeen ilmestyy lukuisia videoita.
Katso video!
Esimerkkinä ihmisten raadollisuudesta.
Julia makaa sidottuna maassa, rimpuilee päihtyneenä, kun Johanna kävelee ympärillä, puhelin kädessään ja yrittää työntää kameroineen lähestyviä ihmisiä kauemmaksi. Ihmisjoukko pilkkaa, laulaa, parodisoi, väheksyy ja nauraa.
Ahdistavaa, tunsin katsoessani videota.
Mietin median roolia. Kuinka Tukiaiset (omaa syytään toki) ovat ojaan julkisesti kaatuneet ja kuinka nämä ympärillä olevat ihmiset nauttivat siitä viihteestä, kun joillakin menee vielä huonommin kuin heillä. He yrittävät repiä itselleen teennäistä onnea siitä, kun saavat seurata omin silmin Tukiaisten alamäkeä. Aitiopaikoilla, eturivissä.
Se on heidän juhlansa.
YouTube-video on lannistava dokumentaario.
Yksi paikalle saapunut tuntematon nainen pyytää ihmisiä olemaan kuvaamatta. Kunnioittaisivat kärsiviä.
”Ei se ole kuin Tukiainen”, joku mies vastaa. Muut nauravat.
”Hei, ne on ihmisiä!” nainen huutaa.
”Ei ole.”
”Vähän inhimillisyyttä, hei!” nainen vaatii.
”Ei ole mitään inhimillisyyttä”, toinen nainen vastaa.
Yli kymmenen humalaista on parkkipaikalla seuraamassa tapahtumaa. He kuvaavat Tukiaisia.
Maanantaina YouTubeen ilmestyy lukuisia videoita.
Katso video!
Esimerkkinä ihmisten raadollisuudesta.
Julia makaa sidottuna maassa, rimpuilee päihtyneenä, kun Johanna kävelee ympärillä, puhelin kädessään ja yrittää työntää kameroineen lähestyviä ihmisiä kauemmaksi. Ihmisjoukko pilkkaa, laulaa, parodisoi, väheksyy ja nauraa.
Ahdistavaa, tunsin katsoessani videota.
Mietin median roolia. Kuinka Tukiaiset (omaa syytään toki) ovat ojaan julkisesti kaatuneet ja kuinka nämä ympärillä olevat ihmiset nauttivat siitä viihteestä, kun joillakin menee vielä huonommin kuin heillä. He yrittävät repiä itselleen teennäistä onnea siitä, kun saavat seurata omin silmin Tukiaisten alamäkeä. Aitiopaikoilla, eturivissä.
Se on heidän juhlansa.
YouTube-video on lannistava dokumentaario.
Yksi paikalle saapunut tuntematon nainen pyytää ihmisiä olemaan kuvaamatta. Kunnioittaisivat kärsiviä.
”Ei se ole kuin Tukiainen”, joku mies vastaa. Muut nauravat.
”Hei, ne on ihmisiä!” nainen huutaa.
”Ei ole.”
”Vähän inhimillisyyttä, hei!” nainen vaatii.
”Ei ole mitään inhimillisyyttä”, toinen nainen vastaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
