Elävältä

Julia Tukiainen makaa järjestysmiesten taltuttamana herttoniemeläisen baarin parkkipaikalla. Hän kirkuu hysteerisesti haistavittua ja itkee. Johanna-sisko yrittää yhdessä järjestysmiesten kanssa rauhoittaa Juliaa. Poliisit on pyydetty paikalle. Heitä odotetaan. On myöhäinen lauantai-ilta.

Yli kymmenen humalaista on parkkipaikalla seuraamassa tapahtumaa. He kuvaavat Tukiaisia.

Maanantaina YouTubeen ilmestyy lukuisia videoita.

Katso video!

Esimerkkinä ihmisten raadollisuudesta.

Julia makaa sidottuna maassa, rimpuilee päihtyneenä, kun Johanna kävelee ympärillä, puhelin kädessään ja yrittää työntää kameroineen lähestyviä ihmisiä kauemmaksi. Ihmisjoukko pilkkaa, laulaa, parodisoi, väheksyy ja nauraa.

Ahdistavaa, tunsin katsoessani videota.

Mietin median roolia. Kuinka Tukiaiset (omaa syytään toki) ovat ojaan julkisesti kaatuneet ja kuinka nämä ympärillä olevat ihmiset nauttivat siitä viihteestä, kun joillakin menee vielä huonommin kuin heillä. He yrittävät repiä itselleen teennäistä onnea siitä, kun saavat seurata omin silmin Tukiaisten alamäkeä. Aitiopaikoilla, eturivissä.

Se on heidän juhlansa.

YouTube-video on lannistava dokumentaario.

Yksi paikalle saapunut tuntematon nainen pyytää ihmisiä olemaan kuvaamatta. Kunnioittaisivat kärsiviä.

”Ei se ole kuin Tukiainen”, joku mies vastaa. Muut nauravat.

”Hei, ne on ihmisiä!” nainen huutaa.

”Ei ole.”

”Vähän inhimillisyyttä, hei!” nainen vaatii.

”Ei ole mitään inhimillisyyttä”, toinen nainen vastaa.