Saidin kymmenen joukkuetoveria istui nurmikolla sanomatta sanaakaan. He kaikki kyynelehtivät. Läpi viikon kestänyt iloisuus, nauru ja murskavoitot jalkapallo-otteluissa olivat mennyttä - mutta onneksi vain hetkeksi. Kyllä he tästä pian toipuisivat, valmentaja vakuutteli.
Haastattelin Saidia tulkin välityksellä. En puhu swahilia, eikä Saidi puhu suomea.
Kyselin kuluneesta viikosta Helsingissä. Saidi kertoi iloisin sanankääntein kokemuksistaan, vaikka katse oli yhä visusti nappulakengissä ja nyyhkytys säesti sanomisia.
Saidi kertoi, kuinka he olivat käyneet Korkeasaaressa, kokeilleet kuntosalia, kierrelleet kirpputoreilla ja saaneet jokainen 50 euroa omaan käyttöönsä - Saidi osti jäätelöä ja jalkapallopaidan. Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa elämässä. Tansanian kasvattamat, onnekkaat 11-vuotiaat poikalapset olivat ensimmäistä kertaa kotilääninsä Mtwaran ulkopuolella - ja Suomessa asti! Mikä kokemus!
Suomalainen liikunta- ja kehitysjärjestö LiiKe ry oli järjestänyt FC Viton osallistumisen Helsinki Cupiin, vuosittaiseen junioreiden jalkapalloturnaukseen.
Mikä Saidin toiveammatti olisi? Ammattilaisjalkapalloilija?
Hän vannoi keskittyvänsä koulunkäyntiin.
”Haluan opiskella ja saada aikuisena työpaikan. Työllä ei ole niin väliä, kunhan saa töitä”, Saidi sanoi.
Se oli poikkeuksellisen kypsä vastaus 11-vuotiaan antamaksi. Kuka suomalainen viidesluokkalainen korostaisi, kuinka oleellista on, että ylipäätään saa työpaikan ja kykenee elättämään itsensä? Ilmeisesti Tansania - bruttokansantuotteessa (per kansalainen) maailman 169. (yhteensä 194) valtio - opettaa lapsille realismin.
Se on arvokas ominaisuus, ei pelkästään yksilön, vaan myös yhteiskunnallisen kehittymisen kannalta.
Suomen heinäkuun kuumuus ei lannistanut tansanialaispoikia. (kuva: Alicia Fernández)
