Yhteiskunnasta yksinäisyyteen

Alaskan erämaa, kesä 1992.

Ympärillä on vain kuusimetsää, rämeikköä ja kuivaa maata. Yllä valtaisa taivas. Lähin ihminen on kymmenien kilometrien päässä.

Christopher McCandless, 24, on täällä. Yksin.

Hän on yliopistosta valmistunut kaupunkilaisnuori, hyvätuloisen perheen poika, jonka kuuluisi elää hedonistista elämää korkeatuloisessa ammatissa, konservatiivisilla elämänarvoilla. Mutta hän hylkäsi kaiken sen, lahjoitti koko 24 000 dollarin omaisuutensa hyväntekeväisyyteen ja pakeni materialistista yhteiskuntaa - kauas pois, Alaskan erämaahan, askeettiseen luontoon.

McCandlessin seikkailut päättyivät lopulta nälkäännääntymiseen Alaskassa. Yli sata päivää erämaassa koitui kohtaloksi. Nuorukaisen tarina tuli maailman tietoisuuteen, kun toimittaja Jon Krakauer kirjoitti hänestä artikkelin Outside-aikakauslehteen.

Osa arvosti McCandlessin rohkeutta ja ihaili hänen idealismiaan. Monet tuomitsivat hänet idiootiksi, joka kuvitteli olevansa luontoa voimakkaampi.

Krakauer intoutui kirjoittamaan miehestä kirjan, nimeltään Into the Wild, jonka pohjalta tehtiin lopulta Hollywood-elokuva. McCandlessin kultti ja samalla kriittinen keskustelu voimistui entisestään. Suuri yleisö kritisoi - aiheesta - sitä, miten kokematon, huonosti varustautunut McCandless astui Alaskan armottomaan erämaahan. Se oli käytännössä itsemurha, sanottiin.

Oliko mitään syytä edes mennä metsään?

McCandless teki rohkean päätöksen. Nuoruuden huumassa hän ei suostunut alistumaan yhteiskunnan oravanpyörään, ja lähteä muiden tavoin luomaan uraa, raha ja maine mielessä. Hän halusi vain elää omaa elämäänsä, vapaana, onnellisena. Kaksi vuotta hän vaelsi reppu selässä halki Yhdysvaltojen, päätyen lopulta maan pohjoisimpaan kolkkaan. Monet kritisoivat häntä tästä. McCandless tuomittiin naiiviksi, ylimieliseksi, itsekeskeiseksi, narsistiksi, mieleltään sairaaksi. Ennen kaikkea haukuttiin edesvastuutonta päätöstä lähteä seikkailemaan Alaskaan - ilman tarvittavaa koulutusta ja varustusta.

On kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempaa pohtia, miksi McCandless pakeni yksin erämaahan kuin miten hän siellä suoriutui. Sitä paitsi, yli sata päivää autiomaassa, mukana ainoastaan makuupussin, riisin, metsästyskiväärin ja lukuisten kirjojen täyttämä rinkka, on kunnioitettava suoritus kaupunkilaisnuorelta, joka on aiemmin pysytellyt kaukana erämaassa elämisen realiteeteista.

Ei voida mielestäni sanoa, että McCandless olisi yliarvioinut itseään ja aliarvioinut luontoa: hän tiesi riskit. Sivistykseen palaaminen ei ollut lainkaan taattua. Erämaan armoille heittäytyminen oli vain pakko tehdä. Sitä oli mahdotonta väistää. Se oli koettava. Tuskin McCandless tiesi kuolevansa, ei se ollut itsemurha, mutta riskit oli hyväksytty osaksi todellisuutta. Sydän ei vain antanut muuta mahdollisuutta kuin astua luontoon, vaarantamaan oma elonsa.

Yhteiskunnan näkökulmasta McCandlessin pako on huolestuttava. Hänellä oli hyvät lähtökohdat, kaikki mahdollisuudet menestyksekkääseen elämään maailman huipulla, mutta hän ei halunnut sitä. Valitettavan usein saa surra, kun lahjakkaat nuoret mieluummin tuhoavat itsensä ja toisinaan myös ympäristönsä (esimerkiksi kouluammuskelijat), mutta Chris McCandlessin tapauksessa se herättää melkein pelkkää ihastusta. Riskien täyttämä seikkailu voittaa turvallisen elämän. Intohimo voittaa materian. Ideologia voittaa kaiken muun.

Yhteiskunnan kahleista oli irrottauduttava.

Ainoastaan miettiessä McCandlessin perheen tuskaa syntyy kielteisiä tunteita tästä päätöksestä hylätä vanha elämä.

Kaiken kaikkiaan arvostan Christopher McCandlessia. Monista yhteiskunnallisista asioista olen eri mieltä ja pidän häntä myös osaltaan naiivina ja koppavanakin, kuten monet hänen kriitikkonsa, mutta silti ei voi kuin ihailla sitä henkistä kanttia ja määrätietoisuutta. Toisinaan lukiessa McCandlessiin kohdistettua kritiikkiä, jota esittävät usein jo keski-iän saavuttaneet miehet, kuten esimerkiksi tämä Helsingin Sanomien kriitikko, en voi olla miettimättä samaa kuin Jon Krakauer kirjassaan: vihaavatko he McCandlessia kenties siksi, että hän muistuttaa liikaa heitä itseään nuorina?

Se menetetty intohimo, idealismi ja innostus elämään. Tilalle on tunkeutunut kyynisyys.

McCandlessin kohtaloksi koitui ilmeisesti myrkyllisen kasvin syöminen. Se vei voimat. Mies oli loukussa erämaassa, apua ei ollut saatavilla. Muutama viikko ennen lähestyvää kuolemaa McCandless kirjoitti päiväkirjaansa: Happiness is only real when shared. Hän tiesi tarinansa päättyvän ja ikään kuin myönsi olleensa väärässä: onnea ei löytynytkään yksinäisyydestä. Kaikki eivät ole Nuuskamuikkusia.

Mutta silti... sen täytyi olla sen arvoista. Christopher McCandless oli elänyt.


Christopher McCandless Alaskan erämaassa, takanaan hylätty bussi, jossa hän vietti yönsä. Kuva on otettu automaattilaukaisimella.